Uudet tarinat

Uusimmat kuvat

moskun_synttarit_2014-tammikuu_2015_171
img_1657

Kettuporukan tapahtumia 2015-2016

Sunnuntai 13.3.2016 klo 17:35 - Henry Viitanen

Tähän jutunpätkään on koottu muutamia mieleen jääneitä juttuja kauden tapahtumista. Porukkaan kuuluu vaihteleva määrä metsästäjiä aina jokaisen oman halun mukaan. Kantavina voimina kuitenkin pääsääntöisesti koirienomistajat, jotka yrittävät saada koiria työllistettyä ja pidettyä pienpetokantaa kurissa seuramme alueella ja joskus vähän rajojen ulkopuoleltakin.

Kettu

Kausi alkaa jo elokuussa, kun koiria saa vapaasti juoksuttaa ja silloin niillä etsitään pääsääntöisesti supikoiria ja kettuja haaskojen ympäristöstä aikaisin aamulla ja iltapimeällä. Näitten retkien tuloksena oli supikorien seisontahaukkuja ja muutamat ketun ajot sulalla maalla.

Ensimmäinen ketun kaato tapahtui 11.10. Hännättömänjoen notkossa. Ajo lähti liikkeelle näköketulta, jonka jälkeen ajo ylitti tien neljä kertaa, mutta viides koitui kohtaloksi. Näissä niin sanotuissa aamulenkeissä ei yleensä ole muita passimiehiä, mutta tällä kertaa sattui Timo olemaan koiran omistajan mukana.

Kettu

Toinen kettu kaatui myös Väätäiskylän suunnalla 24.10. Ajo lähti aamulla Humalamäestä ja kierti säännöllistä lenkkiä Hallaperä - Ruuhilehto – Humalamäki välillä. Kerran päästiin näkemään noin kymmenen aikaan Hallaperällä, mutta sitten viimein vähän yli puolenpäivän , kun tuli kolmatta kertaa Ruuhilehdon lenkkitien päähän, niin erehtyi. Mukana oli Timo, Taavetti ja Henkka.

22.11. ensimmäiset lumen hiput tuli maahan ja sekös miehiin ja koiriin lisäsi virtaa. Kolmas menikin sitten Lepistön koirien lyhyestä ja sitäkin vauhdikkaammasta ajosta reikään, josta luolakoiran avulla raittiiseen.

Joulukuussa hirvijahti hieman verotti aikaa pienpetopyynniltä, mutta koirien kuntoharjoittelu kuitenkin jatkui.

12. joulukuuta oli murheen päivä. Oltiin Juhan kanssa aamusta liikkeellä korien kanssa. Juha Myllymäellä ja minä Väätäiskylillä. Laiteltiin välillä viestiä miten on hajuja ja hakua, kun Juhan koira otti ajon. Muistan vielä kun laitoin viimeiseksi Juhalle, että täytyy lähteä pikitien varteen, kun omat koirat oli sinnepäin menossa, ettei vaan jää auton alle, kun liikenne oli aika runsasta heti aamusta. Eipä sitten mennyt aikaakaan, kun omat koirat kääntyi takaisin erämaa-alueille ja katsoin tutkasta, kun Juhan koira oli jäänyt paikalleen Rämäläntien varteen. Ajattelin, että olisiko saanut heti ketun nurin, kun ajo pysähtyi. Ei ollut. Juhan koira Viiru oli jäänyt auton alle kesken kovimman ajon. Onneksi ei kuitenkaan heti kuollut, vaan jalka oli mennyt säpäleiksi ja seuraavalla viikolla koira operoitiin Tampereella kuntoon. Mutta kausi oli Viirun osalta siinä ja koiran omistajan rahapussi reilua paria tonnia kevyempi. 

Kettu

Tammikuun alussa yritettiin muutaman kerran ajattaa ilvestä, vaihtelevalla menestyksellä. Välillä ei löytynyt ja välillä vain hukkui, kun lunta ei ollut edes nimeksi.

23. tammikuuta kuitenkin löytyi hyvät jäljet ja lunta oli jo mukavasti maassa. Saatiin kierrettyä Ilves hyvään ja pieneen mottiin ja sitten vain lupaa kysymään, jolloin selvisi, että kyseessä oli Ähtärin viimeinen lupa ja halukkaita olisi ollut muitakin. Saimme kuin saimmekin luvan kahdeksi ja puoleksi tunniksi, siis toimeen.

Passit jaettiin vauhdilla ja yhdellä koiralla aloitettiin. Ajo lähti viidessä minuutissa ja heti suuntasi pikitielle, josta lipsahti passin ja talon välistä yli - nopea siirtyminen seuraavaan passiin. Siirtyessä eräs passimies huomasi, että ilves oli tullut uudelleen pikitien yli ja siitä lisäsimme yhden koiran heti perään. Sitten ajo loittoni jo turvallisimmille alueille ja molemmat koirat saavuttivat ilveksen. Oman arvioni mukaan siinä tuli koirien ja ilveksien kohtaaminen, kun toinen koirista on hieman arempi ja kohtaamistilanteissa ennenkin on kääntynyt takaisin. Onneksi ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoivat yhdessä kohti passilinjaa. Markku ilmoitti puhelimeen, että oli nähnyt ilveksen ja että suunta oli passeja kohti. Niin vain kävi, että ilves heitti lenkin ja tuli Markulle, joka ei epäröinyt, vaan tyhjensi haulikon ilvestä kohti. Ilves pyörähti taksin alueeseen ja Markku kävi päästämässä vielä Juhan Lanu koiran jäljelle. Siinä olikin sitten ääntä ilmassa, kun kolme koiraa haukkui seisontahaukkua. Ilves oli sen verran vielä voimissaan, että ehti ennen loppuaan purra ja raapia Lanun sairaslomalle ja Tuisku sai halauksen yhteydessä kaulalle ja korviin kynnenjäljet. Ilves oli uros ja painoa 15,5 kg.

Kettu

Tammikuussa kovat pakkaset haittasivat ajokoira metsästystä, mutta 24. päivä lauhtui päivällä sen verran alle 20:n asteen, että päästiin taas jahdin makuun. Tupasuon laitamilta löytyi jäljet ja ajo alkoi. Tämä olikin tiekettu, joka vaihtoi maisemaa välittömästi Myllymäelle päin, jossa suoraan kallionkoloon ja taas tarvittiin Lepistön luolakoiraa Siroa, joka suorastaan työnsi kauden pienimmän ja ainoan poikaketun ulos. (Poikakettu = kesällä syntynyt nuori kettu).

Sitten ollaankin jo helmikuussa ja 7. päivä kun Lanun ajosta ammuttiin kettu Muhosperälle. Tilanne on siitä erikoinen, että tätäkin yksilöä juoksutettiin jo aikaisempina päivinä ja ajoreitti kävi tutuksi. Taavetti ennakoi tilanteen ja oli jo hyvissä ajoin kulkureitillä, vaikka muut vasta siirrtyivät passeihin Nuottilammentien varteen. Taavetti huomasi ketun tulevan tietä kohti, mutta Erkki tulikin autolla ja kettu kuuliaisena odotti että Erkki kerkiää mennä ja hyppäsi sitten heti auton jälkeen tielle. Taavetti joutui hetken odottamaan ettei auton takaluukkuun tule haulinreikiä ja saikin kaadettua ketun tarkalla laukauksella vastapenkalle ja autokin säästyi.

Kuudes kettu saatiin perjantaina 12. helmikuuta, jolloin Lanu otti ajon Pitkälänperältä ja kelin ollessa ajatettavalle vaikea, päätyi kettu koloon Saarijärventien varteen. Siinä oli taas Lepistön Sirolla töitä ja peräänantamattomat miehet saivat rassattua ketun sieltä pois.

Kettu

Lauantaina 13. päivä ajatettiin koko päivä samaa kettua, joka käyttäytyi ajossa perin haastavasti. Kettu kulki samaa jälkeä kilometri tolkulla ja sekös teki koirille lisähaastetta samoin kuin passimiehillekin ja kettu jäi juoksemaan.

Sunnuntaina 14. päivä sitten jatkettiin saman elukan pyyntiä jo viisaampina. Olimme heti neljän miehen voimin suksilla maastossa. Kettu teki tavoilleen uskollisena samaa kuvioita puronvarsia myöten, mutta se koituikin sen kohtaloksi Tervapuron varressa, kun olin sitä jo valmiina vastaanottamaan. Se oli kettu nro. 7.

Perjantaina 19. päivä vapaalla olevat miehet ottivat hyvän startin ennen viimeistä jahtiviikkoa, joka oli monella vapaana. Riitasuolta löytyi jäljet ja Lanu oli hyvässä vedossa muutaman huilipäivän jäljiltä. Ajoa ei kerinnyt kestämään kuin vajaan tunnin, kun Erkki pääsi kaatamaan ketun Riitasuolle.

Yhdeksäs kettu kaatui 20. päivä pitkän kokopäivän jatkuneen ajon jälkeen Vehkatallin tielle jo hämärän tultua. Koiria vaihdettiin useaan otteeseen ja välillä oltiin Myllymäellä ja välillä Hirvikylällä. Mukana myös Myllymäen Erämiehien jahtiporukkaa ja niiden koira, joka ajoikin kettua, mutta se olikin eri jota me pyydettiin eli ajossa oli kaksi eri kettua. Onnistuneen kaadon teki Jaana, jolle kettu oli hänen ensimmäisensä. Onnittelumme!

Kettu

Kymmenes kettu oli myös ovela ajatettava. Ajo lähti Itäkorvesta, mutta meni heti Rämälän puolelle, jossa kierteli ja tuli monesti tien reunalle, mutta ei tullut tielle. Kävi vain penkalla tarkistamassa passien sijaintia. Viimein kuitenkin Pertti sattui olemaan oikealla kohdalla, josta kettu yritti tulla tielle ja pääsikin ampumaan kettua, mutta matka oli hieman pitkä. Olin seuraavana passimiehenä ja juoksin ketun kanssa kilpaa tiensuuntaisesti ja pääsin itsekin tulittamaan, mutta kettu vain jatkoi. Osumia tuli kuitenkin sen verran, että Lanu ajoi ketun kiinni, joka viimeiseksi juoksi vielä Nuottilammen yli Muhosperän puolelle. Meidän oli Kierrettävä Myllymäen kautta seisontahaukkupaikalle, jossa oli helppo työ päästää kettu kärsimyksistään.

26. päivä helmikuuta perjantai oli huippukeli. Aamusta oli satanut 10 cm uutta lunta, mutta jäljet oli jo tosi tiukassa eli ketut oli selvästi vähentyneet! Onneksi kuitenkin kymmenien kilometrien ajo tuotti tuloksen ja löysimme jäljet Anturaniementieltä ja ei kun koira jäljille. Lanu jäljitti hienosti, mutta sitten se pysähtyi paikalleen ja kuten aavistaa saatoimme, kettu oli pujahtanut koloon. Taas oli Lepistön luolakoiralle töitä. Kohtuullisen pienen maansiirtotyön päätteeksi saimme yhdennentoista ketun.

27. päivä helmikuuta - lauantai ja Myllymäeltä päin ei enää löytynyt ketun jälkiä, joten siirryimme Rämälän ja Koiramäen suuntaan. Jäljet löytyvät Renkaisen rannasta ja menivät suoraan ladon alle, jossa metsästys oli kiellettyä. Ketun hermot kuitenkin pettivät kun tuumailimme Pertin kanssa tilannetta, ja ei kun kiireesti koiraa perään. Ajo kierti koko järven ja Koiramäen kulmilla ajo taas pysähtyi ja  kettu pujahti maanalle. Päivä oli vasta puolessa, joten päätimme jatkaa vielä jahtia, koska uudet jäljet olivat ilmaantuneet Rämäläntielle. Ajo jatkui iltaan asti ilman toivottua tulosta, joten päätimme ottaa koiran pois ja lähteä luolahommiin jo aiemmin päivällä menneen ketun perään. Siellä ilta vierähtikin jo yli seitsemän ennekuin kettu saatiin ulos luolasta, joten kaikki oli aika valmiita saunanlämmitys puuhiin. Kettu nro 12.

Kettu

28. päivä helmikuuta sunnuntaina jatkettiin jo ennen auringonnousua. Paikkana Rämälä, koska oman alueen ketut oli jo pyydetty. Ajo lähti kylätalon kulmilta ja kierteli lähelle Varikon suoja-aluetta. Siinä passipaikkaa vaihtaessa koko kettuporukka puhallutettiin virkavallan toimesta Rämäläntiellä, mutta mehän olemme raitista ja lainkuuliasta porukkaa. Sen verran aikaa siinä tuhlaantui, että ei keritty passiin seuraavan tienvarteen vaan  ajo jo luiskahti Lepikkoperälle, jossa pääsin lisäämään uutta koiraa jäljelle. Eipä siitä pitkästi mennytkään, kun kettu tunsi olonsa maanpäällä uhatuksi ja päätti mennä pellonreunan kivikkoon suojaan. Taas kerran oli töitä Lepistön Siro koiralla, joka joutuikin aika koville, kun kivikko oli iso ja suuret kivet hidastivat meidän kaivutouhuja. Onneksi saatiin kuitenkin parimetriä syvä onkalo, johon Markku hoikkana sukelsi koiran avuksi ja näin saatiin kauden kolmastoista ja viimeinen kettu.

Pyyntihommat jatkuvat vielä keväällä luolapyynnillä ja perinteisellä supinhiihdoilla, mutta ajokoirille alkoi kesäloma.

Kiitokset kaikille jahtiin osallistuneille ja mukana olleille. Ensi syksynä ja talvena jatketaan ja mukaan sopii aina!

Kettu

2 kommenttia .

Karigasniemellä riekkojahdissa

Keskiviikko 2.4.2014 klo 21:36 - Jaana V, Asko K.

KARIGASNIEMELLÄ LINTUMETSÄLLÄ

22.3.14

Matkapäivä. Lähdimme liikenteeseen Keuruulta klo 5 jälkeen aamulla ja perillä Karigasniemellä olimme klo 21 jälkeen. Ajoreissu meni hyvin, mutta kilometrit olivat pitkiä. Kiitos Golf, kun toit meidät perille saakka. Perille päästyämme olimme aivan puhki, ei muuta kuin iltapala ja nukkumaan.  Yksi ei niin miellyttävä asia kyllä sattui- Markku kuvitteli meidän haluavan suklaakuorrutuksen takapenkille- paluumatkalla Markku saa syödä vain porkkanoita matkaeväänä !

 23.2

Aamulla heräsimme pirteänä klo 6 jälkeen. Söimme aamupalan, teimme eväät ja posotimme Ivalon suuntaan samalle alueelle, mistä vuosi takaperin löysimme riekkoja.  Aamulla mittari näytti -14 , mutta pakkanen laski jo suksille päästyämme  muutaman asteen.  Keli oli poutainen ja aurinkokin pilkotti välillä.  Hajaannuimme etsimään lintuja kahteen porukkaan, Markku ja Venna menivät omanaan ja Asko, Jaana ja Ruuti menivät omanaan.  Hanki kantoi hiihtäjiä mukavasti, mutta koirat joutuivat kahlaamaan lumessa. Vanhoja riekon jälkiä näkyi siellä täällä kovastikin, mutta tuoreille jäljille lappi hiihdätti metsästäjiä hetken matkaa. Ruutin ensimmäinen riekkokohtaaminen päätyi törmäykseen ja linnut menivät menojaan. Samassa hötäkässä Asko luuli Ruutin löytäneen poroja ja Jaana teki ensimmäisen kellahduksen hankeen. Hetken se otti, että tilanne selkisi, mutta linnut menivät menojaan. Samaan aikaan Markulla oli hyvä seisonta koiralla, mutta tokihan poromies siihen pöräytti kelkallaan kohdalle ja linnut menivät menojaan.  Muutamia lintutilanteita saatiin lisää päivän mittaan, mutta saalis jäi saamatta. Ruutille ei voinut ampua, koska koira ei vielä toiminut toivotulla tavalla. Markun metsästysyksikössä koira teki hyviä seisontoja, mutta huonoa tuuria oli saaliin suhteen.  Parissa tilanteessa tuli häiriötä juuri ammuntatilanteessa, yksi tilanne meni muuten vaan mönkään. Koira kuitenkin seisoi hienosti eikä lähtenyt lintujen perään.  Iltapäivällä alkoi puntti painaa sekä koirilla että metsästäjillä ja aloimme hiihdellä takaisinpäin. Matkaa olikin tullut mentyä aika pitkälti, onneksi kelkanjälkeä pitkin oli köykäisempää hiihdellä. Koirien pantoihin tuli päivälle matkaa liki 20 km, metsästäjien matka taisi olla vähän lyhyempi.

oma_2_013.jpg

24.3

 Aamusta taasen ajoissa liikenteeseen. Ensimmäinen stoppi oli  kauppa,  jossa Markku toiveikkaana kantoi 8päkkiä kassalle.  Vaan eipä mies saanut suorittaa ostoa, koska olimme niin aikaisin liikenteessä. Fantalla oli pärjättävä tämä reissu.

 Nyt vaihdettiin vähän paikkaa ja hajaannuimme jälleen kahteen porukkaan etsimään riekkoja.  Markku otti kulmat kaakkoon ja Ruuti-rykmentti suuntasi kohti lounasta… ei kuitenkaan syömään.

Ruuti-rykmentin päästyä tunturikoivikkoon aivan pienen matkan päähän, löysimme heti tuoreita riekon jälkiä ja koira innostui kovasti asiasta. Jälkiä löytyi, mutta linnut olivat siivittäneet eikä niitä siis löytynyt siitä.  Jatkoimme matkaa kohti edessä olevia kumpareita. Kumpareilta löytyi jälkiä lisää sieltä täältä ja lopulta löysimme myös kaksi riekkoa. Koira ei ehtinyt lintuja hoksaamaan, kun ne ottivat siivilleen. Isännän hermot pettivät tässä vaiheessa, epätoivoisena hän yritti ampua lintuparia, mutta onneksi epäonnistui eikä koira ehkä saanut väärää kuvaa isännän ampumataidoista.  Seurasimme kumpareelta kauniiden lintujen lentoa ja huomasimme kauempana myös isomman riekkoparven nousevan siivilleen ja siirtyvän tien toiselle puolelle.  Suksimme takaisin kohti lähtöpaikkaa, mutta lintutilanteita ei tullut enempää.  Samaan aikaan Markku haahuili kaakossa, eikä nähnyt tuoreita jälkiä siellä lainkaan.

Tässä vaiheessa Ruuti ja emäntä rupesivat tauolle ja Asko pääsi oikeasti metsästämään liittymällä Markun ja Vennan seuraan tien toiselle puolelle.  Reissulla löytyi tuoreet jäljet jyrkältä rinteeltä ja koira merkkasi linnut seisonnalla. Isännät tulivat kuulemma väärästä suunnasta kohti lintuja  laskien kuin Kalle Palander ja  kuinka ollakaan, linnut karkkosivat liian aikaisin. Kyseessä oli kuulemma suksien alta lähtenyt lumivyöry, joka karkotti linnut.  Samaan aikaan Jaana tutustui taukopaikalla paikalliseen emäntään, joka tuli ulkoiluttamaan kolmea pointteria. Kuultiin vinkkejä paikallisista alueista ja riekkotilanteesta kokonaisuudessaan.

Iltapäiväksi siirryttiin katsastamaan samaa paikkaa, jota tutkimme jo sunnuntaina ja tiesimme, että siellä todennäköisesti on riekkoja. Jälleen jakaannuimme kahteen porukkaan  ja emäntä jäi rupattelemaan poromiehen kanssa poroaidalle eikä nähnyt Ruutin ensimmäistä kohtaamista riekkoparven kanssa.  Etenimme kohtaamisen jälkeen rintamana ja Venna sai seisonnan karkottuneelle riekkoparvelle. Ja Markku sai vihdoin tilaisuutensa, tikka aloitti laulunsa ja tyhjensi lastinsa pitkin tunturikoivikkoa. Savun hälvettyä koko metsästysseurue etsi valkealta hangelta valkoisia lintuja………… niitä ei löytynyt.  Jatkoimme partiointia alueella, navakasta tuulesta huolimatta emme antaneet periksi ja teimme kohtuulliset lenkit. Tuuli kuitenkin tuiversi mahdolliset lintujen jäljet piiloon ja sivakoimme autolle.

Miehet eivät malttaneet vielä lopettaa, vaikka Markun karvalakki jo otti nousuja ilmaan. Tuulesta johtuen koira otti seisonnan 100 metristä, miehet eivät tätä seisonnaksi tajunneet ja kaksi riekkoa siivitti karkuun.  Periksi miehet eivät antaneet, mutta vastatuuleen sivakoinnista huolimatta enempää lintuja ei löytynyt. Tässä vaiheessa Markun lakki otti jo useampia nousuja ilmaan, mutta Askopa onneksi malttoi mielensä ja tunnisti lakin lakiksi eikä ampunut sitä riekkona.

oma_2_012.jpg

 25.3.

Yöllä tuuli pieksi kattoa, nurkat ujelsi.  Aamu valkeni viideltä, heräsin kannettavan pölinään, joku katsoi satuhäät-ohjelmaa läppäristä, ajattele läppäristä kello viisi (ei Markku), potutti, lähdin kahvinkeittoon. Tänään ei sivakoida riekkojen perässä, on rautupilkin aika ja koirat saa levätä. Sateenkaari Tenon yllä, jäätävää tihkua taivaalla, aurinko nousee Tenon kanjonin takaa. Norjan puolella oli tullut lunta 60 cm, Tromssassa lentokenttä kiinni, Altassa teitä suljettu, mutta Tenolla lunta sopivasti. Suuntasimme kansanauton(VW) kohti Basijärveä, raudut odotti ottajaa, toisin kävi. Kiivaan mittelön jälkeen tuloksena oli kolme kalaa ja homma meni makkaran paistoksi. Ei rautuja vaan tammukoita. Luontohavaintoja koskikara, varis, kolme telkkää, Markku, kaksi koiraa ja yksi nainen. Tarkkojen mittausten jälkeen huomasimme, että riekkomiehet hävisivät 2-1. Palkintona ollut puolikuiva Elysee meni harakoille. Peli oli rehellistä, mutta saimmehan mekin maistiaiset. Auto irtosi työntämättä hangesta, vähän piti kyllä puljata sen kanssa. Sitten kämpille Härkösen kautta, sianniskaa uuniin, lapin puikulat kattilaan. Taimenet syötiin alkupaloina, nälkään oltas kuoltu ilman Härkösen kauppaa. Nyt suunnitellaan huomista, odotukset jälleen kerran rautaisen kovat, hiotaan jo puukkoja. Huomenna syödään riekon rintaa, se on tosi kuin vesi.

oma_2_007.jpg

26.3

Aamulla suunnittelimme tämän päivän reissua ja karttaa tarkemmin katsottuamme huomasimme suunnittelemamme alueen olevan yksityisaluetta. Eli sinnepä ei siis mennäkään. Lähdimme ajelemaan ja löysimme autolle parkkipaikan poromiesten autojen vierestä.  Hajaannuimme jälleen kahteen porukkaan, tien eri puolille ja lähdimme suksimaan. Askon porukka löysi aika pian tuoreita jälkiä, mutta vain jälkiä. Jatkoimme hiihtelyä vielä jonkin aikaa ja päätimme vaihtaa toiselle puolelle tietä. Jaana lähtikin sitten tauolle autolle ja mennessään näki neljän riekon nousevan aivan tien reunasta ja menevän tien yli juuri sille puolelle, josta olimme poistuneet. Markku ei nähnyt tuoreita jälkiä lainkaan eikä lintujakaan. Vaihdoimme vielä paikkaa kerran samanmoisin saavutuksin, kunnes iltapäivällä palasimme väsyneinä majapaikkaamme.

27.3.

 Aamusta pirteinä kokosimme komppaniamme autoon ja karautimme kohti jahtimaita.  Jälleen jakautuminen kahteen porukkaan ja Askon porukka näkikin ensimmäisen riekon heti 5 min hiihtelyn jälkeen. Ruuti ei seisonut riekkoa, joten ampumaan ei päästy.  Jatkoimme hiihtelyä sellaisella suunnalla, jossa emme olleet käyneet vielä lainkaan. Yhdet tuoreet jäljet bongasimme, mutta lintuja emme nähneet. Urhoollisia suorituksia teimme ylittäessämme poroaitoja, mutta ne olivatkin päivän ainoita suorituksia.  Markku suuntasi kohti korkeuksia ja löysikin tunturin laelta runsaasti tuoreita jälkiä sekä lintuja. Linnut olivat arkoja ja karkkosivat nopeasti, joten ampumatilanteita ei päässyt syntymään. Vennalle saatiin kuitenkin seisontoja.  Alempaa alueelta ei tuoreita linnun  jälkiä löytynyt. Keli oli aurinkoisen mahtava, vaikkakin tuuli oli voimakas.

oma_2_006.jpg

Summa summarum: Palaamme kotiin montaa kokemusta rikkaampana. Riekkokanta vahvistunee ensi syksyyn mennessä reilusti, koska emme sitä harventaneet.  Ruutille saimme muutamia lintutilanteita ja Venna osoitti kykynsä seisovana lintukoirana.  Vielä on edessä pitkä kotimatka…..

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

Pikkujoulut Kestinhovissa

Sunnuntai 19.1.2014 klo 20:44 - KRO

Kestinhovin pikkujoulu la 18.1.2014

 

Koko viikon oli napakka pakkanen pitänyt lumetonta Ähtärin seutua otteessaan. Kestinhovin lämmitys

oli haukannut halkoja, mutta niitähän oli ja halonheittäjänä - Keijo.

   Perjantai-iltana oli hätäisimmät alkaneet siirtyä Kestinhovin lavereille. Alkuvalmistelut olivat käynnissä…

 

Lauantaiaamu valkeni parinkymmenen asteen pakkasessa. Markun koira jussin jälille, mutta keli ei suosinut

koiraa. Sen meistä osa totesimme fasaanijahdissakin. Kun ei haise, niin ei haise…tai haisee joka puolella.

Edes Askon jänistyöskentely ei tuottanut tulosta.

   Alkoi saunan lämmitys. Tane koristeli kuusen. Antti kattoi pöydän. Keijo oli tuonut jouluruuat.

Sit saunaan. Vihtomisen lomassa me kuuntelimme hartaudella, kun Markku tarinoi, viikolla sattunutta.

Juhan nuoren kettukoiran työskentelyä kera Ilveksen. Milloin oli Ilves puussa ja vähän koirakin.

Miten oli ilves, niin kookas, näyttäytynyt Markulle.  Pariinkin otteeseen. Miten ajo oli loppunut pimeän myötä Arpaisten aarniometsiin…. Markulle jäi tarina. Ilvekselle nahka.

 

Saunasta syöksyimme jouluruokien kimppuun.  Oli kinkkua, laatikoita, silliä ja pottuu. Jälkiruuaksi kakkua,

kahvia ja XO. Antti puheita piti ja tunnelma oli  hieno. Puheen sorina täytti tuvan, Kestinhovin.

Vielä lisänä oli pieni valotapahtuma, jonka tsekkasimme pihassa öisen Kestinhovin.

pikkujoulut_1.jpg

 

pikkujoulut_2.jpg

pikkujoulut_3.jpg

pikkujoulut_4.jpg

Olisihan niillä tarpeilla porukkaa enemmänkin syöttänyt. Kiitoksia Keijolle, Markulle ja Tanelle järjestelyistä.

 Kiitos kakusta Lassen suloiselle huoltajalle. Kiitos kaikille mukana olijoille…. Oli kiva ilta.

pikkujoulut_5.jpg

 

Sauna ja tupa odottelevat seuraavia tulevia tapahtumia. Hyvää vuoden jatkoa.

- KRO

Kommentoi kirjoitusta.

Metsästystä Kroatiassa - Osa 1

Maanantai 13.5.2013 klo 10:16 - Satunnainen metsästäjä

Satunnaiselle metsästäjälle ja hänen muutamalle ystävälleen tuli vuoden alussa pakottava tarve järjestää metsästysmatka vielä saman talven lumilla. Aikatauluja ei kuitenkaan saatu sovitettua yhteen siten, että Viron sikajahtiin oltaisiin ehditty, joten katse päätettiin suunnata kauemmas Eurooppaan. Avuksi kohteen etsintään valjastettiin ehtymätön tiedonlähde,internet. Listoilta poistui yksi kerrallaan Espanjan Ibex, alppien chamoix  ja ibex kuten muutkin vaihtoehdot, joita pidimme kalliina. Lopulta turhan tiedon syövereistä löytyi kultajyvänen, Artemis Hunting Ltd. (http://www.artemis-hunting.com/) Kyseinen metsästysmatkajärjestäjä on erikoistunut Kroatiassa tapahtuvaan metsästykseen ja pienen selvittelyn jälkeen löytyi sopiva ajankohta Adrianmeren rannikolle muflonimetsästystä varten. Myös metsäkauriin metsästykseen tulisi mahdollisuus niin halutessamme. Matkanjärjestäjän saamat arvostelut olivat loistavia, joten uskaltauduimme matkaa alkaa järjestämään. Ajankohdaksi valikoitui 18-23.4.2013, joista ensimmäinen ja viimeinen päivä olivat matkapäiviä. Ennakkomaksut maksettiin ja reissun odotus alkoi.

 

Ennen matkaa kommunikointi sujui hyvin ja saimme ohjeistusta sopivasta vaatetuksesta metsästykseen soveltuviin ammuksiin. Hiukan huolestutti ohjeistus, että ase ja panokset tulisi muflonimetsästystä varten testata 500m etäisyyteen saakka, vaikka ”yrittäisimmekin päästä lähemmäs, n. 200m päähän”. Muutaman netistä löytyneen ja sähköpostiin saadun videon myötä kuitenkin tuli selväksi, että ampumamatkat tulisivat olemaan pitkiä ja olosuhteet muutenkin haastavia. Ampumassa tulikin käytyä ennen matkaa n. 50 laukausta, mutta varsinaisten pitkien ratojen puutteessa ja sopivien ”luonnon ampumaratojen” ollessa auraamattomien teiden takana piti kohdistus yrittää tehdä ballistisen taulukon perusteella 100m radalla. Tämä jätti lisäjännityselementin varsinaista metsästystä ajatellen. Panokseksi .308 aseeseeni reissua varten valikoitui Hornadyn GMX 165gr Superperformance lähinnä sen nopeuden ja laajenevuuden vuoksi. Jonkinlaista kasaakin sillä sai aikaiseksi.

 

  1. Päivä:

 

Matkan ajankohta koitti ja reissuun lähdettiin suurin odotuksin. Säätiedotuksen mukan perillä odottaisi 15-19 asteen lämpötila ja mahdollisesti sadetta yhtenä päivänä. Aamulento Helsingistä lähti klo. 06.35, joten aamuherätys oli aikainen.  Aseiden jättäminen kotimaassa lentoyhtiön vastuulle sujui helposti ja Zagrebiin matkustettiin Munchenin kautta. Perillä yllätys oli suuri, kun ”Luovutetaan vain henkilökohtaisesti laukun omistajalle”  -merkityt ase- ja matkalaukut, joissa ammukset olivat, kiersivat matkatavarakarusellia kaiken muun tavaran mukana. Nostimme laukut mukaan ja aloimme miettimään ohjeistuksen seuraavaa kohtaa, joka oli kuulunut, että aseet tulisi ilmoittaa saavuttaessa, jotta saisimme paikalliset kantoluvat. Tullissa ei näkynyt ketään kuten ei myöskään toisessa palvelutiskissä, joten yhdessä tuumin kävelimme vihreää linjaa myöten Kroatiaan, laittomine aseinemme.

 

Vastaanottoaulassa kuitenkin odotti kuvista tuttu hahmo, isäntämme Tomo Svetic. Tomo kävelytti meidät välittömästi tervehdysten jälkeen takaisin tullin ovelle, jonka jälkeen asiat alkoivat rullaamaan. Ensin takaisin kansainväliselle puolelle, passien ja eu asepassien esittelyä, aseiden tarkastukset ja ammusmäärien kyselyt. N. 30 minuutin kuluttua kaikilla kolmella matkustajalla oli paikalliset kantoluvat ja saatoimme astua ulos Zagrebin lentoasemalta kohti vehreämpiä metsästysmaita.

kuva_12.jpg

 

Ulkona odotti täysi kesä, 24 astetta lämmintä ja aurinko helotti taivaalla. Tomon Nissan Patrolin peräkontti tungettiin täyteen tavaraa ja lähdimme ajamaan kohti majoitupaikkaa Gospic:in kaupunkia, Lika-Senj:in piirikunnassa/läänissä. Matka sujui hyvin ja reilun kahden tunnin ajon jälkeen olimmekin jo lähestymässä kohdetta. Isäntä totesi hiukan ennen hotellia, että meillä olisi 10 minuuttia aikaa vaihtaa jahtikamppeet päälle, sillä lähtisimme välittömästi metsäkaurisjahtiin. Asiasta hiukan hämmästyneenä kuitenkin suoriudumme, armeijan käyneinä miehinä, annetusta tehtävästä siihen annetussa ajassa.  Patrolli täytettiin uudelleen ja ajoimme lyhyen matkan Gospicin keskustaan, jossa tapasimme tulevat metsästysoppaamme paikallisessa kahvilassa. Matkanjärjestäjä Tomon englanninkieli oli hyvä, samoin kuin paikalliset metsästysoikeudet omistavan Mishan, mutta muut tulevat oppaamme eivät englantia montaa sanaa puhuneet. Kahvilassa kuitenkin selvisi, että illan metsästyksen oppaanani tulisi toimimaan herra, jota kutsuttiin Tappajaksi. Nimi ei tullut kuulemma metsästyksestä, vaan johti juurensa hiukan yli 20 vuoden takaiseen Balkanin kriisiin, jonka näyttämönä myös Gospic oli toiminut. Sen tarkemmin Tappajan lempinimen syntymähistoriaa ei avattu, enkä sitä myöskään alkanut kyselemään.

 

Sodan jäljet olivat vielä näkyvillä pitkin kaupunkia ja hiljaisuudessa katselimme siellä täällä näkyviä raunioituneita taloja ja niin käsiaseiden kuin isompienkin aseiden jättämiä jälkiä matkalla kohti varsinaisia metsästysalueita. Joillakin päärautatien varren sivustan kaduilla lähes kaikki talot olivat uudelleen rakennettuja, koska serbit olivat käyttäneet junanvaunuihin asennettuja tykkejä kaikkiin rautatienvarren kohteisiin, jotka pääasiassa olivat siviilien asuintaloja. Kuin pisteenä iin päälle, kääntyessämme isommalta maantieltä pois, oli tien laidassa miinakentästä varoittavia kylttejä. Siinä kohtaa tietenki alkoi puntit hiukan tutista ja kyselimme, että kuinka hyvin itseasiassa miinakentät olikaan kartoitettu ja purettu. Vastaus sekä helpotti että ei. Nämä kyltit oli laitettu paikoilleen, jotta salametsästäjiä hillittäisiin, mutta alueella oli myös oikeita, purkamattomia miinakenttiä. Näihin emme kuulemma metsälle menisi ja meillehän se sopi vallan mainiosti.

 

Kroatiassa metsästysoikeus maihin on aina valtiolla ja maanomistajat saavat käyttää maitansa laiduntamiseen tai maanviljelyyn. Metsästysoikeudet vuokrataan joko metsästysseuroille tai yksityisille, jotka hoitavat ja vastaavat alueensa riistakannoista itsenäisesti. Paikallisella isännällämme Mishalla oli oikeudet n. 14 000 hehtaarin alueeseen, johon kuului vaihtelevaa maastoa aaltoilevevasta niitystä kumpuileviin kukkuloihin.

kkuva_2.jpg

kkuva_3.jpg

Alueelta metsästetään vuositasolla 35 metsäkaurista, 160 villisikaa, 2 karhua,jonkin verran kuusipeuroja, muutama susi (lupien määrästä riippuen) sekä lukuisia eri pienriistalajeja, kuten fasaaneja, jäniksiä, viiriäisiä ja lehtokurppia. Riistakannan ruokintaan,osin automaattien avulla,  kului vuositasolla n. 25 tonnia omenoita ja 60 tonnia maissinjyviä sekä sekalainen määrä muuta apetta. Myös nuolukiviä oli siellä täällä. Mishalla oli myös muutamia palkollisia, jotka toimivat aluella metsästysoppaina ja riistanhoitajina. Alueen metsästysvuokraoikeus maksaa vuositasolla n. 13500€ ja ruokinta- ja palkkakuluineen kustannukset vuositasolla olivat noin. 60 000€, joka tulisi kattaa maksavilta metsästäjiltä tulleilla kaatomaksuilla. Koska varsinaiset tulot olivat riippuvaisia kaadoista, olivat isännät tarkkailleet monta päivää ennen metsästäjien saapumista missä, miten ja mihin aikaan tavoiteltu riista aluella juuri silloin liikkui.

 

Sinä iltana kuitenkin tavoitteena oli metsäkauris. Pian pysähdyimme pienen, vehreän peltokaistaleen reunaan, johon minut pudotettiin oppaani kanssa. Ase tuli ladata välittömästi ja muuna ohjeistuksena oli, että seuraa oppaan perässä muutaman metrin päässä ja ammu vasta kun hän antaa luvan ja osoittaa mitä eläintä sopii ampua. Opas kantoi mukanaan bambusta tehtyä kolmijalkaista ampumatukea, jota voisi tilanteen sattuessa hyödyntää. Oppaan lempinimi muistui tuossa vaiheessa uudelleen mieleen ja vaikka mieltäni helpottikin, ettei hänellä ollut asetta mukana, en hetkeäkään epäillyt etteikö hän olisi pystynyt paketoimaan minut kädet sidottuina ja silmät ummessa. Maasto oli helppokulkuista, ruohopeitteistä niittyä, jota halkoi todella kirkasvetinen joki. Siellä täällä oli tiheämpiä metsäkaistaleita, juuri sopivia piilopaikkoja kauriille ja villisioille. Taustalla häämöttivät mm. Paklenican kansallispuiston lumihuippuinen vuoristo, jonka korkeimmat kohdat ulottuivat lähes 1800 metrin korkeuteen. Keli oli hieno, maisemat kauniita ja odotukset korkealla. Kävely sujui leppoisasti ja joka puolella näkyin riistan jättämiä jälkiä. Villisiat olivat paikoin myllertäneet suuria alueita ihan mullalle, suurimpien kuoppien ollessa lähes metrin syvyisiä ja pari halkaisijaltaan. Joka puolella näkyi kauriin jälkiä, mutta ne olivat syntyneet maan ollessa märkä. Nyt maata peitti orastava vihreä ruoho ja seassa olevat kuivat lehdet ja kortteet. Opas sanoikin muutaman tunnin kävelyn jälkeen, kun oltiin nähty vain haukkoja ja lampaita, että kauriit ovat piilossa puskissa kun ruoho ei ole vielä kasvanut. Heinäkuussa tilanne olisi kuulemma toisin. Illan alkaessa hämärtyä törmäsimme ensimmäisiin kauriisiin, jotka kuitenkin olivat naaraita. Tavoitteena oli löytää pukki, ja nimenomaisesti 6 piikkinen sellainen. Lisää kauriita nähtiin, jopa saaliksi kelpaavia, mutta ne tuntuivat olevan arkoja ja lähtivät karkuun puskien takaa ja avonaisella niityllä usean sadan metrin päästä. Sinä iltana saalista ei tullutkaan, mutta 5-6km kävelylenkki teki hyvää pitkän matkapaivän jälkeen ja ensimmäinen kosketus paikalliseen luontoon ja metsästykseen oli saatu. Metsästystoverit olivat myös nähneet kauriita ja toinen oli nähnyt myös ison villisikakarjun, mutta ampumapaikkoihin eivät olleet hekään päässeet. Tunnelma oli kuitenkin huipussaan ja kaikki innoissaan, kun riistaa oli nähty.

 

Hotellilla olimme takaisin hiukan ennen kymmentä illalla ja pikaisen illallisen (mixed grill, 400g lihaa per nuppi lisukkeineen)  ja muutaman oluen jälkeen olimme täysin valmiit nukkumaan. Aamulla olisi lähtö klo. 05.30 kohti Adrianmenren rannikkoa ja muflonimetsästystä.

kkuva_4.jpg

2. Päivä

Aamuherätys oli karu, kuten aina,  ja hiljaisuudessa pakkasimme laukkumme ja hiippailimme ulos, jossa Tomo jo meitä odotteli. Ajomatka rannikolle Gospic:sta kesti noin tunnin ja vei meidät vuoriston yli. Korkeimmillaan tie oli n. 1,2km korkeudessa merenpinnasta ja ylityksen korkeimmalta kohdalta avautui uskomaton näkymä Adrianmerelle ja Kroatian saaristoon. Mutkitteleva tie laskeutui alas kohti rannikkoa, Karlobagin kylään, josta rannikkotietä ajettiin kohti pohjoista. Varsinaiset metsästysmaat olivat Karlobagin pohjois-, Pag:in saaren itä- ja Jablanac:in eteläpuolella ja tie #D8 länsipuolella. Autosta katsottuna alue tuntui kapealta ja pieneltä kaistaleelta vuorten ja rannan välissä ja ihmettelinkin kuinka mikään eläin voisi elää niin kuivassa ja kivikkoisessa maastossa.

 

Saavuimme muflonimetsästyksen isäntiemme kylään, jossa nautimme aamupalaksi itse tehtyä muflonisalamia ja vuohenjuustoa tuoreen leivän päällä. Salami oli erinomaista ja metsästäjät kuulemma kaikki tekivät omat makkaransa ja kilpailivat niiden maulla keskenään. Aamupalaa syödessämme yksi oppaista havaitsi vuorten huipulla kaksi balkanin chamoista,  joiden kalliokiipeilytaitoja auringon noustessa ihastelimme kiikareiden lävitse. Aamupalan lopetettuamme aurinko oli jo noussut ja ilma oli täysin tyyni ja näytti siltä, että päivästä olisi tulossa lämmin. Seuraavaksi  jakaannuimme kolmeen autoon, 2 opasta ja  1 metsästäjä per auto, toivotimme toisillemme metsästysonnea ja lähdimme liikkeelle. Kaikilla paikallisilla metsästäjillä oli nelivetoautot ja hyvin pian selvisinkin, miksi näin on. Varsin kapeaa päätietä lukuunottamatta kaikki sivutiet olivat kivisiä, kuoppaisia, jyrkkiä ja huonossa kunnossa. Itsellä ei olisi tullut mieleenkään ajaa autolla paikoista, joihin nämä tuntuivat huoletta ajavan. Rinteet olivat paikon niin jyrkkiä ja tiet kapeita, että autoa ei saanut kääntymään kerralla, vaan keula tuli ensin ajaa mahdollisimman lähelle jyrkkää reunaa, peruuttaa pätkä ja kääntää taas tien suuntaiseksi, jotta ajaminen onnistuisi. Itse irroitin turvavyön, ja roikuin ovenkahvassa, jotta saisin oven mahdollisimman nopeasti auki jos jarrut eivät jostain syystä pitäisikään ja auto näyttäisi jyrkänteen reunan yli menevän. Pelko oli kuitenkin näiltä osin turhaa. Muutamia kertoja ajaessamme pysähtelimme kiikaroimaan kukkuloiden ja rotkojen rinteitä josko saalista näkyisi, mutta sillä kertaa eivät pässit halunneet helpoksi metsästystä tehdä. Siispä parkkeerasimme auton erään hyvin kapean tien päähän, muutaman ränsistyneen hökkelin viereen ja lähdimme kävelemään maastoon.

 

Maastosta meitä oltiinkin jo etukäteen varoiteltu, mutta mikään ei ollut valmistanut kuitenkaan todellisuuteen. Koko maasto oli kallioista, kivistä pirunpeltoa, jyrkkiä rotkoja, pystysuoria seiniä ja putouksia , lukuisia käsin kasattuja kiviaitoja ja ne varsinaiset kivet olivat äärimmäisen teräviä.

kkuva_5.jpg

kkuva_6.jpg

Kiviaidat olivat kuulemma ainoa tapa merkitä maanomistusrajoja maastoon. Hyvin nopeasti huomasin miksi ehdottomana vaatimuksena oli ollut paksunahkaiset, tukevat, vaelluskengät. Lisäksi maastossa oli siellä täällä kitukasvuisia, piikkisiä puita ja pensaita, jotka suomalaisten serkkujensa sijaan eivät antaneet periksi senttiäkään, eli läpikävely oli aina kivuliasta ja hankalaa ellei jopa mahdotonta. Puolen tunnin kävelyn jälkeen olin jo joutunut luopumaan pitkähihaisesta paidasta kuumuuden vuoksi ja sekä käteni että käsivarteni olivat verisillä naarmuilla ja haavoilla terävien kivien ja oksien vuoksi. Kädet ja kämmenet vahingoittuivat kun jouduttiin ottamaan tukea jyrkässä rinteessä kivistä joko laskeutumisen tai nousun aikana. Monesti ihmettelin, että kuinkahan monta ruumista vuodessa tulee tässä metsästyksessä itse metsästäjistä. Tomo ottikin varsin pian esille kuntosaleilla yleisesti käytetyt painonnostohanskat, jotka hän veti käteensä. Mielessäni ajattelin, että olisi tästäkin ehkä voinut mainita ennen reissun alkua ja tämä olikin ainoa hetki jolloin koin jonkinasteista tyytymättömyyttä matkanjärjestäjää ja reissua kohtaan.

 Kivikossa kuljettin peräkkäin siten, että yksi opas edellä, ampuja välissä ja toinen opas perässä. Mufloneista ei oltu vielä nähty jälkeäkään, mutta pian kuuluikin erään rotkon vastarinteeltä kolinaa ja kalahduksia kun kivet vyöryivät rinnettä alas. Opas välittömästi viittoili painumaan matalampaan asentoon ja etsi itselleen hyvän kohdan mistä tarkkailla rinnettä. Itsekin kyyristyin kivikasan viereen ja nostin kiikarit silmille ja pian lauma mufloneita tulikin näkyviin. Vastarinnettä juoksi ylöspäin muutaman sadan metrin päässä lauma mufloneita joita tähtäimen läpi tiirailin. Muutama pässikin joukossa oli, mutta en kuitenkaan saanut oppaalta ohjeistusta mitä eläintä olisi soveliasta ampua, joten tämä tilaisuus meni ohi. Jatkoimme kivikkovaellusta, itse ainakin hengästyneenä ja adrenaliiniä veressä "läheltä piti" tilanteen vuoksi. Pian kuitenkin adrenaliini katosi ja tilalle jäi vain puuskutus kun yritin oppaan perässä kivikossa pysyä. Varsin nopeasti törmäsimme seuraavaan laumaan, joka näytti laiduntavan hiukan vehreämmässä paikassa kiviaitausten keskellä. Tässä laumassa oli lähes 20 eläintä, jotka yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naaraita tai kilejä ja se ainoa pässikin oli vasta 2 vuotias (näin minulle kerrottiin) ,eikä siten vielä kelvollinen saalis. Lauma havaitsi meidät ja lähti vauhdilla liikkeelle, kiviaidoista mitään välittämättä, kadoten kukkulan taakse nopeasti. Opas kertoi, että kun he havaitsevat uhan, niin keskimäärin lauma liikkuu aina 2 km ennenkuin pysähtyy uudestaan. Tämä selitti, miksi emme koskaan lähteneet seuraamaan pakenevaa laumaa. Kävelimme vielä hetken aikaa lauman menosuuntaan, kunnes tulimme todella upeaan paikkaan, josta oli yli 100m suora pudotus alas ja mahtavat näkymät useaan kapeaan solaan ja Adrianmerelle. Jäimme tähän paikkaan kiikaroimaan ja lepäämään hetkeksi. Koska mitään lisähavaintoja emme tehneet  kävelimme takaisin autolle ja siirryimme toiseen paikkaan.

kkuva_7.jpg

kkuva_8.jpg

kkuva_9.jpg

Toisessa paikassa jätimme auton päätien viereiselle levähdyspaikalle ja laskeuduimme jyrkkäreunaiseen solaan, jota pitkin vuoriston sulamisvedet olivat vielä jokin aika sitten valuneet. Solassa ei tuullut lainkaan ja kuumuus oli jo varsin sietämätön. Laskeuduttuamme muutama sata metriä tieltä lähdimme nousemaan solan vasenta reunaa ylös ennen erästä mutkaa. Olimme nousseet n. 50m solan pohjalta kun saavuimme mutkaan ja opas havaitsi liikettä edessä. Opas viittoi minut vierelleen ja asetuin ampuma-asentoon todella jyrkkän pudotuksen reunalle. Solan pohjalla ja vastapuolen rinteillä oli kovasti liikettä ja vilsettä.Kaivoin etäisyysmittarin taskustani ja mittasin matkan lähimpään eläimeen, 235m. Tämä porukka oli kuitenkin kilejä ja naaraita, mutta kauempana oli 4 kappaletta hienosarvisia pässejä, joista opas sanoi, että ”Shoot if you want”, eli ammu jos haluat. Etäisyysmittari näytti näihin olevan matkaa 418m ja eläimet olivat koko ajan liikkeessä. Hain ne kuitenkin kiväärin kiikaritähtäimeen ja mietin, miten paljon ylös tulisi tähdätä kun ampumamatka on näinkin pitkä.

kkuva_10.jpg

En onneksi kerennyt  asialle mitään tekemään kun opas jo koputti olkapäähäni ja sanoi, että lähdetään. Hän oli ollut puhelimessa ja toinen opasporukka oli havainnut varjossa lepäävän pässilauman hyvin lähellä tietä ja lähtisimme niitä jahtaamaan. Samalla sain tietää, että yksi matkakavereistani oli jo muflonin saanut ammuttua ja hän oppaineen odottaisivat tien vierellä missä muflonit oli havaittu. Tästä seurasikin sitten yksi raskaimmista vaellusetapeista mitä olen koskaan joutunut tekemään, sillä kuljimme pikamarssia takaisin solan pohjalle ja takaisin ylös solaa pitkin ilman yhtään taukoa. Autolle päästessämme jalkani olivat aivan maitohapoilla, pulssi hakkasi järjettömästi enkä kyennyt huohotukseltani puhumaan. Kaivoin repusta vesipulloni ja tyhjensin litran vettä kolmella kulauksella.

 

Ajoimme autolla kunnes saavuimme pienen, tien oikealla puolella olevan huoltoaseman kohdalle jota vastapäätä oli levähdysalue, jossa metsästyskaverini oppaineen istuivat ja nauttivat virvokkeita. Metsästyskaverini naama oli yhtä hymyä kun hän kertoi miten oli oman kaatonsa saanut. Kanjonin vastapäistä rinnettä oli kulkenut useampi pässi, joita opas oli antanut luvan ampua. Matkaa oli ollut etäisyysmittarin mukaan 243m kun ystäväni oli liipaisinta painanut. Pässi oli kaatunut ja vierinyt jyrkkää rinnettä alas muutamia kymmeniä metrejä kunnes oli taas noussut ylös. Kaverini ampui toisen kerran ja pässin takapää notkahti, mutta liike jatkui. Kolmannen laukauksen jälkeen pässi kellahti eikä tulisi enää ylös nousemaan kuin kannettuna. Kaikki kolme laukausta osuivat maaliinsa ja paikalliset pitivätkin ystävääni varsinaisena tarkka-ampujana. Saalista ei tarvitsisi itse rotkosta noutaa, vaan erillinen hakuporukka kävisi sen sieltä hakemassa.

 

Kuuntelin tämän tarinan jännittyneenä, sillä samalla katselin välillä kiikareista edessäni, varjoisassa solassa, paikalle harvinaisesti vihreän ruohon keskellä makaavia pässejä. Matkaa eläimiin oli 242m muutamia kymmenejä metrejä alamäkeen. Oppaat totesivat, ettei mitään kiirettä olisi, pässit olivat keskipäivän tauolla ja tulisivat makoilemaan siinä hyvän tovin. Minulle haettiin huoltoasemalta kylmä olut, jonka aika nopeasti kurkustani alas kaadoin. Sen jälkeen alettiin erään auton konepeltiä vasten kasaamaan repuista ampumapaikkaa seisten. Hiukan arvellutti päätien varressa, auton konepellin päältä ampuminen, mutta pässit olivat siinä ja paikalliset innoissaan. Homma kuitenkin keskeytyi, kun asema oltiin saatu valmiiksi ja paikalliset oliva kiikaritähtäimeni läpi käyneet läpi minkälaisia pässejä laumassa oli. Paras oli sen verran puiden ja pusikon peitossa, ettei sitä pystyisi kyseiseltä paikalta ampumaan, joten autoa siirrettiin parikymmentä metriä taaksepäin ja asemat valmisteltiin uudelleen. Nyt olikin sitten tosi kyseessä ja otin ampuma-asennon ja tähtäsin hartaasti. Vieressäni oli 4 paikallista metsästysopasta ja muflonin kaatanut ystäväni ja kaikki seurasivat kiikareiden läpi kohteena olevaa eläintä ja sitä, miten suoriutuisin. Matka oli hiukan alle kohdistusmatkan ja tähtäsin maassa makaavaa, sivuttain minuunpäin olevaa muflonia. Päättelin, että jos tähtäyspiste olisi maan ja muflonin rajalla, ei laukaus ainakaan menisi yli. Hidas veto liipasimesta ja aseesta kuului klik. En ollut muistanut ladata asetta kun autosta ulos nousin. Latasin aseen ja totesin ääneen, että kokeillaas uudelleen samalla itsekseni kiroten kuinka hölmöltä vaikuttaisin. Otin ampuma-asennon uudelleen, tähtäsin hartaasti ja juuri kun pässi käänsi päänsä suoraan minua kohti laukaisin. Rekyylin vuoksi en nähnyt tähtäimen läpi osuiko laukaus, vaan nousin suoraksi ja katsoin kun lauma laukkasi kukkulan laelle ja taakse. Oppaat sanoivat, että laukaus näytti menneen vasemmalta ja ylhäältä ohi, mutta joku menisi vielä paikalle varmistamaan. Odottelimme kunnes eräs oppaista pääsi paikkaan, jossa muflonit olivat maanneet jolloin asia varmistui. Laukaus oli todellakin mennyt ohi vasemmalta ja yli. Olin kohtalaisen varma, etten ollut heilahtanut laukaisuhetkellä ja asentokin oli ollut varsin hyvä, joten ihmettelin miten näin oli voinut tapahtua. Siirryimme tämän jälkeen autoihin ja ajoimme takaisin aamupalapaikkaan, jossa tulisimme syömään lounasta. Kysyin matkalla matkanjärjestäjältä olisiko jossain lähellä paikkaa, jossa voisin tarkistaa aseen kohdistuksen ja sovimme, että lounaan jälkeen näin tehtäisiin.

 

Lounasta odotellessamme seurueemme kolmaskin metsästäjä saapui paikalle ja hänkin oli päässyt ampumaan mufloneita, mutta ampunut ohi. Matkaa myös hiukan reilut  240m ja liikkeessä olevaan eläimeen, jyrkässä kulmassa alaspäin kiireesti 2 laukausta, eikä kumpainenkaan ollut osunut. Siinä sitten molemmat puhisimme huonouttamme ja syytimme välineitämme. Onneksi pääsisimme aseet kohdistamaan lounaan jälkeen oli yhteinen toteamus. Lounaan odottelu venyi kun odotimme porukkaa, joka oli hakemassa ystäväni ampumaa muflonia. Vihdoin he saapuivat ja hetkeksi alkoi melkoinen mökä ja käsien huitominen kun selvisi, että toinen oppaista oli muflonin tapaan kaatunut jyrkässä rinteessä ja vierinyt  terävässä kivikossa parikymmentä metriä alaspäin, mutta oli onneksi saanut vauhdin pysäytettyä. Hänellä oli lukuisia pitkiä haavoja ja vertavuotavia ruhjeita. Samalla kävi ilmi, että pari vuotta aiemmin eräs oppaiden kollegoista oli kuollut vastaavalla tavalla, kaatunut jyrkässä rinteessä hakiessaan turistin ampumaa eläintä.  Nämä kaverit tekivät töitään oikeasti vaarallisessa ympäristössä ja henkensä uhalla. Tämä pisti taas miettimään kuinka asiat oli tehty meille helpoiksi. Onneksi kuitenkin ainoa raato oli mufloni. Ystäväni laukaukset olivat osuneet niskaan, takapaistiin ja viimeinen keuhkoille. Niskassa oleva ulostuloreikä oli puolen nyrkin kokoinen, joten ihmettelimme suuresti miten eläin oli vielä sen ja kaatumisen jälkeen liikkeelle päässyt. Kaatajasta ja saalista otetun valokuvasession päätteeksi pääsimme seuraamaan nylkemisen ja paloittelun, jonka viimeisessä vaiheessa pässin pää irroitettiin muusta ruhosta ensin tekemällä muutamia viiltoja puukolla nikamien väliin ja sitten voimakkaasti sarvista kiinnipitäen kääntämällä päätä vastapäivään. Niskanikamat rusahtivat äänekkäästi, mutta kuvaavinta oli toimenpiteen tehneen miehen vieressä olleen oppaan lakoninen lausahdus, ”serbi”. Vaikutti siltä, että sodan muistot olivat hyvin lähellä pinnassa eikä naapurirakkaus ainakaan vielä kukoistanut.

kkuva_11.jpg

kkuva_12.jpg

kkuva_13.jpg

 

Varsinainen lounas oli sitten erään vanhemman oppaan vaimon taidonnäyte. Saimme alkupaloiksi 5 eri salaattia, muflonikeittoa, kirkasta vihanneskeittoa sekä grillistä lammasta, kanaa ja possua. Juomaksi oli paikallista viiniä, olutta ja vettä. Mufloni ei maistunut ollenkaan lampaalta, vaikka kyseessä onkin ns. villilammas. Riistan makua siinä kuitenkin, oli, mutta mihinkään kotimaiseen riistaan sitä oli vaikea rinnastaa. Keitosta saimmekin aikaan keskustelua, koska paikallisessa kielessä keittoa tarkoittava sana on juha, joka on myös toisen matkakaverini nimi. Siitä sitten väännettiin jos jonkinlaista vitsiä.  Joka tapauksessa lounas oli maittava, sitä oli riittävästi ja saimme nauttia kauniista kesäpäivästä paikallisessa metsästäjäseurassa, jossa jutut lensivät samoin kuin kotimaassakin. Kielitaidon puute korvattiin osin eleillä ja sekoittamalla englantia, italiaa, saksaa ja kummallista kyllä, ruotsia, sillä muutamalla oppaalla oli sukulaisia ruotsissa. Kiirettä ei ollut, sillä muflonit olivat myös lepäämässä hankalissa paikoissa ja tulisivat lähtemään liikkeelle vasta kun keli alkaisi viilenemään. Muflonin jo kaatanut ystäväni lähti kohti Gospicia ja metsäkaurismaita jättäen meidät saaliittomat vielä onneamme ja pässejämme etsimään.   

 

Lähdimme iltapäivän ollessa pitkällä ensin kohdistamaan aseet uudelleen ja erästä kukkulan rinnettä vasten varmistuikin, että tähtäimeni ei ollut kohdallaan. Se oli oikeastaan todella pielessä, sillä 100 metrin matkalla ensimmäinen laukaus ei edes osunut 40cm x40 cm tauluun. Ase saatiin kohdilleen ja jätettiin 100m matkalla n. 15cm ylös, jonka piti vastata kohdistuspistettä n. 250m matkalle. Keiton ase oli kohdillaan, joten hän ei saanut vastaavaa selitystä ohilaukauksilleen. Hyvä selitys kuitenkin tuli siitä, että jyrkkään kulmaan alaspäin tähdätäessä tuli kuulemma tähdätä normaalia alemmas, sillä ballistinen rata poikkesi vaakaan ammutusta melkoisesti. Lisäksi paikalliset spekuloivat mahdollisuudella, että pakkasessa kohdistettu ase ei aivan samoin toimisi 25 asteen lämmössä. Tätä eivät pohjoisen pojat olleet osanneet ottaa huomioon, sillä missä näillä leveysasteilla pääset ampumaan yli 200m matkalle 40 asteen kulmassa ja ylikin? 

 

Uudella itseluottamuksella varustettuna, aseen ollessa kunnossa läksimme taas kohti mufloneja. Tällä kertaa ajoimme päätieltä pois pienen kylän läpi, kohti rannikkoa. Pysäytimme auton tien poskeen ja lähdimme taas kipuamaan, tällä kertaa loivempaa rinnettä, kohti reilun 100 metrin päässä näkyvää massiivista käsin kasattua kiviseinää. Seinän vierelle päästyämme opas siirtyi varovasti kohti seinästä romahtamutta osuutta ja heti siihen päästyään otti reppunsa selästään ja asetti sen romahtaneen osan päälle ja viittoili minut tulemaan vierelleen. Varovasti hiippailin viimeiset metrit samalla ottaen kiväärin pois selästäni. Asetuin tähtäämään oppaan ja aidan viereen  ja allani levittäytyi taas yli 100m putous ja sen jälkeen loivemmin laskeva rinne meren rantaan saakka.

kkuva_14.jpg

Loivemmalla osuudella oli todellinen pässiparaati meneillään. Toistakymmentä muflonipässiä rauhassa pyöri ja söi kitukasvuista ruohoa rinteessä. Pässejä oli monenkokoisia, joista muutama näytti olevan todella suuria kooltaan ja sarviltaan, reilusti kultamitaliluokkaa. Opas kiikaroi laumaa ja kuiskasi sopivan kohteen. Hiukan pusikon takana oli seisaallaan 4 komeasarvista pässiä, jotka hitaasti askelsivat kohti esteetöntä ampumapaikkaa. Opas kuiskasi, että ota vasemmanpuolimmainen. Tällä kertaa luotin remingtoniiin ja itseeni, koska juuri olimme ampumaradalla taas päässeet yhteisymmärrykseen. Laitoin 4-16 x 56 suurentavan kiikaritähtäimen 10 kertaiselle suurennokselle, jolloin mufloni näkyi kokonaisuudessaan tähtäimessä samoin kuin hiukan ympäröivää maastoakin. Nyt en edes muistanut kaivaa etäisyysmittariani esille ja silmämääräisesti arvioin matkaksi n. 200m.  Pässeillä ei ollut aavistustakaan yli 100m ylempänä vaanivasta vaarasta vaan jatkoivat rauhassa iltapäivän ruokailuhetkeään poikaporukassa. Rauhallisesti tähtäsin ja kuulin vielä Tomon muistutuksen, että tähtää alas. Mufloni oli vasen kylki minuun päin ja ristikko keikkui etujalan ja vartalon rajalla. Painoin liipasinta ja laukauksen ääni kajahti ilmoille. Tällä kertaa ampuma-asento oli hyvä ja näinkin kiikarin läpi, kuinka ampumani mufloni otti muutaman askeleen eteenpäin ja katosi näkyvistä suuremman kivimuodostelman taakse. Tomo sanoi, että lataa uudelleen ja sen teinkin välittömästi ja asetuin uudelleen tähtäämään kivimuodostelmaa, jonka taake ampumani mufloni oli mennyt. Muu pässiporukka ensin sinkoili sattumanvaraisesti, mutta pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen pakenemisen suunnasta ja lähtivät juoksemaan ampumalinjastani oikealle. Samanaikaisesti ampumani pässi tuli esiin kivimuodostelma takaa, mutta sillä ei ollut aikomustakaan lähteä porukan mukaan.  Samantien Tomo puhui komentaen ampumaan uudelleen, jonka nopeasti teinkin. Tällä kerralla kuitenkin sydän jo pamppaili ja ristikko pomppi reilusti enemmän kuin ensimmäisella kerralla.  Laukauksen jälkeen pässi otti muutaman askeleen , kaatui rinteeseen ja jäi paikoilleen. Mufloni oli kaadettu. Opas riemuitsi ja löimme ylävitoset ja Tomo onnitteli iloisena kaadosta. Kaivoin etäisyysmittarin esille, joka näytti matkaksi kaadettuun mufloniin 189m. Ampumamatka jäi siis lyhyemmäksi kuin keskimäärin, mutta tokkopa pidempi matka olisi minulle onnistunutkaan. Joka tapauksessa itselläni oli adrenaliinia veressä ja päässä jyskytti sekä pulssi että tietoisuus alhaalla odottavasta kaadetusta muflonista. Tätä oltiin lähdetty Kroatiaan tekemään ja nyt se oli saavutettu.

 

Kaadon vieressä näkyi alaspäin rantaa kohti mutkitteleva tie, jonne sovimme menevämme ja johon saalis oli tarkoitus rinteestä hakea. Kävelimme takaisin tielle ja lähdimme oppaan kanssa talsimaan tietä alaspäin samalla kun Tomo lähti hakemaan autoa saaliin ja saalistajien kuljetusta varten. Päästyämme paikalle, josta oli kaadolle lyhin matka alkoi saaliin koko valjeta minullekin. Kiikareilla katsoimme yhdessä kaatoa ja paikalliset vaihtoivat kieleksi kroatian ja äänen sävy alkoi muuttua ja nousta. Tajusin nopeasti, että saalis ei tainnut olla sellainen, joka kuului kaatomaksujemme piiriin.

 

Olimme muutoinkin olleet  alusta saakka hiukan hämmentyneitä paikallisesta tavasta hinnoitella eläimet trofeiden luokkien mukaan. Meidän maksuun kuului muflonitrofee kultamitaliin saakka, mutta ei kultamitaliluokan trofee. Suomalaisina emme ole tottuneet metsästämään trofeita ja olimme sen jo isännillekin sanoneet. Heille asiakkaat tulevat pääasiassa amerikasta, jossa trofeet ja mitat ja mitalit ovat kaikki kaikessa. Suurin osa jo etukäteen varaa ,että pakko saada kultamitaliluokan trofee, joten hinnoittelu on sen mukaista. Olimme toki etukäteen jo tästä tienneet ja saaneet ohjeistuksen, että opas antaa luvan ampua, jottei tapahtu lompakolle vaarallisia vahinkoja. Nyt kuitenkin selkeästi oli jonkinlainen vahinko sattunut.

kkuva_16.jpg

kkuva_17.jpg

Mufloni makasi tiestä n. 50 metrin päässä, suhteellisen jyrkässä rinteessä. Itseäni arvellutti kaadolle lähteminen aiemmin päivällä sattuneen oppaan kaatumisen ja väsyneiden jäsenteni vuoksi. Tomo sanoikin, että he menevät ja voisinko kuvata saalin noudon hänen videokamerallaan, johon suostuin mielelläni. Pojat rymistelivät rinteen alas kaadolle, jossa keskustelu kroatiaksi saaliin koosta jatkui ja sana ”kulta” toistui usein. Ajattelin mielessäni, että ammuin mitä opas käski, joten ainakaan minun lompakolle tämä ei vahinkoa tekisi. Muflonin suolestus kävi nopeasti ja pojat aloittivat raskaan ja hankalan raahaamisen ylöspäin rinnettä. Kohta kuitenkin mufloni oli jo auton vierellä ja tarkastimme osumat. Ensimmäinen laukaus oli osunut n. 10cm säkäpatin alapuolelle ja tullut ulos etujalasta. Lähes nappilaukaus hankalasta kulmasta. Toinen laukaus olikin jo sitten mennyt ohi, mitä en suuresti ihmetellyt. Auringon alkaessa pikkuhiljaa laskemaan mailleen valokuvaussessio saattoi alkaa. Kuitenkin ennen valokuvausta kaivoin repusta sinne varaamani pikkupullon viskiä, jonka korkkasin ja opetin isännillemme suomalaista metsästyskulttuuria. Ensimmäinen loraus Isännälle maahan, jotta Tapio, tai hänen sukulaisjumaluutensa Kroatiassa, pysyy tyytyväisenä ja sen jälkeen pullo kiersi tuttuun tapaan. Tapa ei ollut tuttu paikallisille, mutta kovasti he siitä pitivät. Kukapa ei pitäisi. Kysyessäni matkanjärjestäjältä sarvien koosta ja hinnasta hän vain totesi, että menevät todennäköisesti kultamitaliluokkaan, mutta minun ei tarvitsisi siitä huolehtia.

 

Valokuvien jälkeen lähdimme takaisin pikkukylään, jossa aamiainen ja lounas oltiin nautittu ja pääsimme nylkemään saaliini. Tarkemmassa tarkastelussa paljastui, että luoti oli lävistänyt toisen keuhkon yläreunan ja sydämen, mikä selitti miksi mufloni oli niin vähän liikkunut ampumisen jälkeen. Paikalliset jättivät kuulemma aina suolestaessa sydämen ja keuhkot ruhoon, koska niistä tehtiin koirille ruokaa. Sarvet mitattiin pituuden osalta ja toiselta puolelta ne olivat 82,5cm ja toiselta 81,5 cm. Tarkka mittaus kuulemma tehtäisiin myöhemmin.

kkuva_18.jpg

Loppuilta menikin viskipulloa tyhjennellessä ja tarinoita vaihdettaessa samalla kun odotimme Keiton saapumista omalta jahtiretkeltään. Tarinoidessa tuli selväksi, että Sako oli varsin arvostettu merkki paikallisten keskuudessa. Yksi oppaista esitteli ylpeydellä omistamaansa 22-250 kaliiberin sakolaista, jolla kuulemma ampui kaikki eläimet aina 300m saakka. Lähes  jokaisella oli Kahlesin kiikaritähtäimet. Myös Simo Häyhä oli tunnettu hahmo paikallisten keskuudessa, joten aivan sivistymättömiksi heitäkään ei voi sanoa.

 

Keitto lopulta saapui illan hämärtyessä, mutta onni ei ollut ollut myötä ja olivat nähneet vain naaras/kiliporukoita. Hänellä oli siis tiedossa vielä ainakin seuraavana päivänä muflonimetsästystä. Tiesin meneväni aamusta kaurisjahtiin, enkä yhtään Keittoa kadehtinut. Maasto oli raskasta, eikä sillä hetkellä yhtään olisi kiinnostanut enää kiville lähteä tasapainoilemaan. Näin päättyi muflonijahtini, mutta edessä oli vielä kaikenlaista vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niistä sitten lisää seuraavassa tarinassa, jos joku nyt edes tähän saakka jaksoi lukea..:)..

3 kommenttia . Avainsanat: Kroatia, mufloni, metsästys, LR hunting,

Vuosi vaihtua - jahti jatkui

Tiistai 1.1.2013

Vuosi vaihtui…jahti jatkui

30. päivä yritimme vielä löytää hirven vasa, onnistumatta. Tuomon pasiin tuli sarvipää ja Iivari saattoi aikuisen pikitien yli, Kestinhovin tuntumassa. Siinäpä tärkeimmät viimeisestä hirvestyspäivästä.

101.jpg

 

Vuoden viimeinen päivä meni fasaanijahdissa. Yläkerrasta oli yöllä vihmonut märkää lunta toistakymmentä senttiä, mutta silti sää oli viimeisenä jahtipäivänä hyvä.

102.jpg

Vuosi vaihtui. Joillakin jahtimiehillä vauhdikkaammin joillain vähemmän vauhdikkaasti. Itselläni vähemmän vauhdikkaasti. Hyvin syöden, saunoen ja muutaman glögin jälkeen peitteisin.

Yöllä oli taas häpsinyt märkää lunta maahan ja ilma oli asteen verran lämpimän puolella, kun lähdin ajelemaan jälkiä. Kettu oli ollut liikkeellä heti Riitasuon tienhaaran tuntumassa. Muhosen lenkki oli tyhjä. Hyvösmäessä,  pikitien tuntumassa, jatkui ketun jotos. Muita jälkiä ei ollut Leveäaholle mentäessä. Soittelin Markulle ja ei kun jahtiin. Juha oli tulossa ”rakettiammunnoista” Kauhavasta ja eikun amerikkalainen matkaan. Nopeasti oli Erkkikin liikkeellä. Erkillä kehui  kouliinunutta vaimoaan.  Kahvi oli kuullemma jo tippumassa, ennen kuin Markun puhelu Erkille oli päättynyt….sillälailla :o)

Eihän se ajo ottanut alkaakseen. Koira merkkasi, äänellään ja siihen se jäi. Ei kun selvimään jälkiä ja kohta Markulta tuli tietoa, reiässä, vanhan tervahaudan alla. Nyt vaihtui Juhan amerikkalainen Teemun saksalaiseen.

103.jpg

 104.jpg

 

105.jpg

 

106.jpg

Hetken päästä heilui lapio ja kettu pussiin.

107.jpg

 

108.jpg

 

Koska päivä ei ollut vielä pelattu jatkui jahti. Amerikkalainen peliin ja menoksi.

109.jpg

Monien mutkien jälkeen taas kaivettiin ja saksalainen oli pelissä mukana.

110.jpg

 

Nyt jo tyrkkäsi hikeä. Tältä kohtaa oli maa vahvassa roudassa ja koira jumissa ketun kanssa. Otsalamput paloivat ja päivän lounashetki siirtyi koko ajan myöhäisempään.

111.jpg

Viimein se möyrästäminen päättyi. Koira  hivenen naarmiutui reissussa, mutta muuten hyvin. Ennallistettiin reikäpaikka tulevaisuuden varalle ja jahtipäivä katsottiin päättyneeksi.

112.jpg

Kello oli lähempänä seitsemää, illalla, kun pääsin kotopöytään syömään. Vuosi oli alkanut kivasti, näin metsämiehen näkökulmasta. Kyllä kelpasi mennä saunaan. Olutkin maistui, oikeastaan aika hyvälle.

 

113.jpg

Hyvää Uutta Vuotta 2013.

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

Jänistystä

Tiistai 18.12.2012 klo 20:48 - Markku

06.12.2012

Torstaina Asko komensi ryhmäpäälliköt etsimään vasan jälkiä heti aamusta alkaen. Sitkeistä etsinnöistä huolimatta jälkiä ei löytynyt, niinpä porukka päätti ettei laiteta koiria maastoon vaan jatketaan jahtaamista sunnuntaina.

Asko soitti minulle, josko koitettaisiin jänistä Kiuassuolta. Asko tulisi hakemaan minut ja Kauhun. Mikäs siinä, jänisjahtiin vaan! Suö oli jälkiä täynnä, mutta Kauhulta meni vajaa puoli tuntia, kun ajo oli päällä ja parikymmentä minuuttia siitä Asko pääsi paukauttamaan umpimetsään pupun nurin ( JÄNISMIES TUO ASKO!). Perjantaina koitettiin taas meidän nurkilta rusakkoo, joka on pyörinyt Tanen kaalimaalla. Kauhu haeskeli tunnin verran, kunnes ajo lähti meidän riistapellon kupeesta, jolloin itse olin metsäautotien haarassa. Juha pysähtyi siihen autolla juttusille. Samassa rusakko pyyhkii kohti ja huomasi meidät. Siitä paikasta se teki vinkkelit ja päästi Pitkälää kohti. Huusin puhelimeen Tanelle että kohti tulee, eikä aikaakaan kun paukahti 2 kertaa. Tane pyssyn takana - pelihän oli selvä. Lauantaina sain metsäjäniksen Kauhun ajosta Kiuassuolta, vaikka jälkiä ei löytynyt lumisateen jälkeen mistään. Koira vaan kaivoi pupun jostakin esiin ja ajo sujui, kun ei ollut vanhoja jälkiä sotkemassa.

Sunnuntaina taas vasajahtia. Aamusta Lotan kanssa Ohramäestä eilisen vasaporukan jäljille. Iivari ei päässy metsään, kun isäntä oli unohtanu pannan kotia?

Asko komensi Kössin pannan hakuun sillä aikaa, kun koitetaan Lotalla. No pianhan Lotta pyyhki vauhdilla hirvien perässä. Mutta oli vain 4-piikkinen sonni, josta vasaa ei saanu huonompinäköinenkään metsämies. Kävi meinaan kuikuilemassa meikäläisen nenän edessä. Se siitä, Kestinhoviin makkaralle.

Sitten Iivari ja Lotta Humalasalon ja joen väliin. Siihen oli torstaina karkonnut kettuporukan edestä vasa ja lehmä. Ja tuuri jatkuu, se huonompi. Naapuriporukan koira toi pikitien yli yksinäisen lehmän samaan alueeseen ja saivat koiransa tiellä pois. Lotta siitä vainun ja sitten mentiin. Hirvikylän tien varresta saatiin Askon kanssa koira viimein pois. Iivari otettiin aikaisemmin kiinni, ettei suotta lähe samalle jäljelle.

Asko komensi pelin seis ja ilmoitti että ensi lauantaina jahti jatkuu, Kestihovi klo:9.00. Ei tullu hirvee, mutta syärähän jänestä!

Heikin kaato

Kommentoi kirjoitusta.

Peurakytiksellä

Sunnuntai 4.11.2012 - Kyösti

Peurakytiksellä taas kerran 1.11.2012

Taas kerran sitä tuli  istuttua kytiskopissa. Viikonloppuna oli ollut jo kovastikin pakkasta ja lunta oli maassa useampi sentti, mutta nyt oli sateista. Aamulla olin lisännyt syömistä ruokintapaikalle ja samalla noteerannut, että liikettä oli ollut ruokintakatoksella. Rehukaaliakin oli vielä vaikka kuinka. Koko päivän kestänyt tihkusade oli vienyt lumet lähes kaikki.

Istuin kopissa vanha luottoaseeni TAP 375 (Tampereen asepaja, hirvenhiihto ampumakivääri) matkassa. Olen tykästynyt tähän aseeseen, vaikka ”alan” miehet löytävät siitä moitittavaa. Lukossa on ns. tykkisulku, yhdeksällä olakkeella, kolmessa ryhmässä. Lipas on kiinteä ja  päältä täytettävä. Liipaisuvastus on melko napakka, mutta täsmällinen. En ole onnistunut saamaan liipaisua herkemmäksi, liipaisimen täsmällisyyden kärsimättä, joten olen hyväksynyt reilumman liipaisuvastuksen. Tämä on Tampereen asepajan viimeisiä aseita, tätä mallia, jonka he tekivät. Tukissa ei ole säätöjä, mutta se istuu minulle kuin nakutettu. Pidän tästä aseesta. 

Tähtäinkiikarina minulla on Zeiss 2,5-10x52. Se maksoi aikoinaan paljon markkoja, mutta ei tunnu enää paljolta, yli 30 vuoden käytön jälkeen. Hyvä kiikari on useimmiten kalliimpi kuin ase, niin tässäkin tapauksessa. Pitää vain muistaa, ostaessa, että ”raudassa ei ole raha hukassa”.

Molemmat olen ostanut Alajoen Eikalta, Alavudelta. Einon kanssa tein monet ase- ja kiikarikaupat. Tykkäsin asioida Einon kanssa. Hän oli hirvittävän hyvä ammunnan asiantuntija.

Olin tullut kopille hyvissä ajoin, ennen kolmea. Tavoittelin kaurista.

Tällä erää ei tarvinnut istua pitkään, kun naaras peura (jota luulin siinä vaiheessa kauriiksi) ilmestyi riistapellolle, seisoskeli, haukkasi välillä rehukaalia ja  taas kuunteli.

Heikin kaato

Tässä välissä laitoin viestin Markulle, peurapäällikölle, että säästetäänkö. Markku kuittasi, että kaada vain.

Tällä välin peura oli poistunut pellolta ja minä jäin odottelemaan lisätapahtumia. Noin kolmen vartin kuluttua samainen peura palasi peltoaukealle, mutta etäälle. Pikku hiljaa peura lähestyi riistapeltoa. Olin valmiina. Kiväärini oli hiekkapussin päällä. Kevyesti kiristin asetta hartiaani vasten, asetuntuma oli hyvä. Peura pysähtyi, sivuttain minuun nähden, jolloin laukaisin tavoitellen säkäosumaa. Lyhyemmästä matkasta tähtäisin polttimoon, mutta tällä erää oli etäisyyttä sen verran, että oli otettava varman päälle. Lihaa ei saisi mennä hukkaan.

Se putosi heti. Kaikessa rauhassa könysin kopista ulos, aseeni kanssa.  Kuinka ollakaan, kun olen maan kamaralla, niin peura nousee pystyyn ja aloittaa pakenemisen. Ammun pakenevaa peuraa, ei tapahdu mitään. Matkaa on jo kyllin pirusti, kun peura kääntyy ja laukaisen. Sinne se kaatuu, lähelle metsän reunaa. Olen huojentunut… en välttämättä tyytyväinen. Juoksen pilkkihaalareissa peuralle ja pistän.  Tutkin osumiani. Eka osumani oli hyvä, säkäpatti hajalla, toinen oli viistänyt aivan korvan juuresta, tehden naarmun ja kolmas keskelle, lavan taakse. Minun ei ole ennen tarvinnut ”paikkoa”, kytiksellä.

Heikin kaato

Vähän harmitti koko kaato, mutta siinä se on, kaunis peuranaaras, syrjällään. Vasta kun ammuin ja peura karkkosi, nosti se ”pyrstöpeilin” pystyyn. Olin pitänyt sitä jo hetken kaurisemänä, että sillei….

Soittelin Markulle, että kaato suoritettu. Suolistin, laitoin pikku tikun turvasta lävitse ja aloin kiskoa saalista perässäni. Kivääri vasemmassa kädessä ja oikean käden jatkeena oli saalis. Pilkkihaalareiden sisään alkoi kertyä lämpöä. Vetomatkaa oli useampi sata metriä.

Normisti  kaadon jälkeiset rutiinit tulee suoritettua itse…paloittelua myöden, mutta tällä erää oli Markku vahvasti hengessä mukana. Ehti jopa vetokaveriksi loppumatkalle.

Heikin kaato

Tämän peuran takakinkut paistaa Tane jahtiviikolle välipalaksi ja selkäfilettä nautitaan ehtoolliseksi.

Tervetuloa, jahtikaverit, nauttimaan lihallisista iloista.

t. Kyösti

Ps. Harrin kytiskoppi on muuten hyvä, mutta kaatajan tulee varautua kirjoittamaan joka kaadosta juttu meidän seuran sivuille. Liekö siitä johtuvaa, että kopilla ei ole ollut vilskettä...590.gif

Kommentoi kirjoitusta.

Pilkkikilpailut 2012

Torstai 19.4.2012

Ä U M.n pilkkikilpailu 2012

Maaliskuun viimeisen päivän aamuna kokoontui joukko urheilumetsästäjien innokkaita pilkkimiehiä jokavuotiseen pilkkikilpailuun Kestinhoviin, jonka Keijo oli valmiiksi lämmittänyt. Kahvittelun jälkeen sovittiin kilpailun päättymisajankohta ja lähdettiin Niemijärvelle onnea koittamaan. Kaunis pakkassää suosi kilpailuamme ja sopiva tuuli hiveli pilkkimiehiä. Kilpailun päätyttyä saaliita punnitessa tosin huomattiin Ahdin olleen viime vuotista kitsaampi.

Kilpailun voittajaksi selvisi yleisen sarjan Heikki Kanervasalo 605 gramman saaliillaan. Niinpä viime vuoden voittaja Harri Erkamaa joutui luovuttamaan kiertopalkinnon Heikille.

Naisten sarjan ykkönen oli Annikki Viitanen tuloksella 197grammaa ja nuorten sarjan voiton vei Timi 103 gramman saaliillaan.

Muut tulokset:

Hannu Viitanen 588 g
Markku Lepistö 449 g
Timo Kangas-Tuhkio 441 g
Harri Erkamaa 312 g
Tauno Tuhkio 257 g
Keijo Ström 201 g
Henry Viitanen 127 g
Jarkko Välipakka 8 g


      

Ilman saalista jäi kolme pilkkijää, joiden nimet nyt jääköön mainitsematta.

Kilpailulu oli ilmeisen rehellinen eikä ainakaan liiallista dopingin käyttöä havaittu tapahtuneen.

Juhlallisessa palkintojen jaossa palkittiin kaikki saalista saaneet ja ilman saalista jääneet jäivät tietysti ilman palkintoakin.

Palkintojen jaon jälkeen nautittiin vielä Keijon valmistama herkullinen hernekeittolounas. KIITOS KEIJO!

Keskusteltiin myös jokakesäisestä teatteriretkestä ja päätökseksi tuli, että sovitaan sen kohde 5.5., jolloin kokoonnumme talkoisiin Kestinhoviin.

Kommentoi kirjoitusta.

Peurakytiksellä

Torstai 26.1.2012

Peurakytiksellä 23.1.2012

Pakkasta oli hyvästi toistakymmestä astetta, kun asettauduin peuranpyyntiin. Omille jäljilleni palasin. Eläkeläisillä on kiireitä ja sitten täällä pohjanmaalla on sellanen tapa, että miehet nukkuu vaimojensa vieressä…vielä on opittavaa.

Meillä oli  käytämättä puolikas lupa, siis vasan saa ampua, olimmehan viime porukkajahdissa kaataneet yhden vasan. Meillähän on ainoastaan yhden peuran kaatolupa käytössä.

Meidän kyttäyskopissa ei ole lämmitystä, joten olin viritellyt Meukov-pullon peltiseen säilytyskuoreen tuikkukynttilöille polttopaikan. Purkin pohjalle olin laittanut hiekkaa ja tämän yläpuolelle aukon, josta sai tuikut sisälle (3 kpl) ja purkin yläreunassa oli rivi 10 mm reikiä. Tämä viritys sylissäni istuin kopissa. Ei riittävän tehokas, mutta kivasti pysyi kädet lämpiminä ja nousihan hivenen lämmintä päin pläsiä. Samalla pikku lämpö helli  ”kellosepän vehkeitä”. Valoa ei tullut ympäristöön häiritsevästi.

Olin istuskellu reilun kaksi tuntia, kun peuraemä vasan kanssa tuli varovasti riistapellolle. Kovin oli varovainen ja kohta ne jo karkkosivat palan matkaa. Ihmettelin, että mikäs nyt. Minusta niiden ei olisi pitänyt tietää mitään. Kunnes havaitsin, että lisää peuroja saapui pellolle. Kaikestaan kuusi kappaletta ja ne alkoivat kaivamaan rehukaalia lumen seasta.

Sain vasan tähtäimeen, mutta oli niin pimeätä, että oli pakko tähdätä lavalle. Ja siihen, hivenen ylös myös osuin. Samalla tyhjeni riistapelto. Könysin kopista kaatopaikalle ja otsalampun valossa pistin peuran vasan.

Oli taas kerran lykästänyt.

Metsän Tapiolle kiitokset ja mulle kaatoryyppy.
 
12.jpg



Alkoi parinsadan metrin veto. Ekaks jahtitarpeet alas kopista ja menoksi.

22.jpg


Kohta sitä oltiin auratun tien päässä, siis hiace paikalle ja viestiä jahtipäällikölle.
Lupa oli käytetty.

32.jpg


Sitten alkoi arki, yötä myöten. Itsekullakin on paikat enemmän tai vähemmän hyvät siivota elukka. Nylkeä ja suolistaa. Pihapiirikin olisi saatava pysymään siistinä, ainakin näkemäalueet. Siis peura tikkaisiin sopivan tukevaa kuusta vasten ja otsalampun kanssa homma kondikseen.  Sisältä huuhtelu pienellä vesimäärällä ja ruho oli valmis manalaan.

42.jpg
 
Koska pakkasta oli napsakasti, oli pinta hetkessä kuiva. Siirsin ruhon viileään, niin ettei se päässyt jäätymään.

Kun ruho oli riippunut reilun vuorokauden pienin sen.

Vasan paloittelu on sillei helppo, että takapotka saa jäädä kokonaiseksi. Ainoastaa  suoli- ja sääriluu pois .

Koska selkä- ja sisäfile ovat kovin pienet, kannattaa ne jättää paikoilleen ja tehdä ”T-luu”-pihvejä. Ts. fileitten tuntumasta leikataan kylkiluut poikki ja sit pätkitään selkärankaa pikku siivuiksi. Selkäranka leikkautuu yllättävän hyvin terävällä lihakirveelä, useimmiten ronskilla painalluksella tulee valmista.

Etulavat kannattaa myös jättää kokonaisiksi, luun kanssa, mikäli ne on ehjät. Moni kyllä tykkää tehdä niistäkin jauhelihaa, kylkien ja niskan kanssa.

Rasvattoman vasan kyljestä kantsii kokeilla tehdä keittolihatarpeita, niin että on kylkiluita mukana. Luu antaa keittoon kivasti makua.

52.jpg





Ei, ei jahti, jahtitapahtuma ole vielä päättynyt. Se päättyy vasta ruokapöydässä ja toivonmukaan miellyttävässä seurassa.

T-luupihvit voi jokainen maustaa mieleisekseen. Joku vetää pintaan hivenen Dionin sinappia ja mustaa pippuria. Antaa kuumat pannulla voissa ja laittaa tekeytymään tiiviiseen kulhoon. Liraus punkkua pintaa. Vähän ennen tarjoilua säädetään kermalla maku kohdalleen Eikä sitten laiteta liikaa ettei maku bliisuunnu.

Muusi toimii pihvien kanssa. Se tehdään potuista, porkkanoista ja lantusta. Muusataan pulkilla, siis ei vaahdoteta vatkaimella ”hattaraksi”. Muusiin saa jäädä kokkareita. Tämä on riistaruokaa.  Muusin sakeus säädetään reilulla voisulalla, jossa on kuullotettuna sipulia ja jonnimoinen kokkare hunajaa.  Sakeuden säätöön ei tarvita ,eikä saa käyttää, keitinvettä. Voisulalla se tulee kohdalleen kun sitä on riittävästi. Suolalla säädetään maku kohdalleen. Mitähän tästä reseptistä sanoo alan ammattilaiset saati terveysterroristit?

Joku tykkää syödä tämän riistaherkun piimän, toinen tumman Sandelsin ja minä punkun kanssa. Riista vaatii aina parasta.

6.jpg


Hyvää se on

1 kommentti .

Onnekas jahtipäivä

Lauantai 14.1.2012 - Kössi

14.1.2012 Peurajahti

Yöllä tuuli navakasti. Tehtyäni  kylän lumityöt, ajoin kiireellä Kestinhoviin. Pojat olivat tekemässä lähtöä passiin, kun minä vasta saavuin Kestinhoviin. Ei muuta kuin menoksi. Maston maastoon…minä mukana.

Ajettiin rengastien päähän. Asko sanoi, että mene sinä tuonne Halla-ahon suuntaan. Tietysti minulla oli unohtunut siinä kiireessä ottaa sukset, puhumattakaan kartoista, mukaan. Ase sentään oli mukana. Lunta oli pirusti, polveen asti ja koirana, Askon lisäksi, vieras mäyriksen kanssa. Askon saattoon, kulkuun, olin oppinut jo luottamaan, mäyrikselle lunta oli auttamattomasti liikaa.

Peurat olivat käyneet syömässä ruokintapaikalla. Ei kun passit paikolleen. Minä lähdin katkaisemaan suntin. Tulipa vähän mentyä mutkille, umpisessa ilman suksia, mutta pianhan se reilu 500 metriä meni. Tulin suon takaiseen rinteeseen, kuumaakin tyrkkäsi, mutta ampumalinjat oli kolmeen suunaan. Ei hullumpaa, mutta kulku-uraani katsoessani, en ollut tyytyväinen. Kännykästäkin oli virta loppumassa. Hitto kun tuli tännekkin tultua, ajattelin, takaisinkin pitäisi kävellä. Kiikarin linssit olivat täynnä lunta, mutta se lähti helposti, koska lumi ei ollut sulanut kiinni kylmään linssiin. Siis odottamaan.

Peurat olivat lähteneet ruokintapaikalta ”väärään suuntaan”. Asko lähti koiramiehen kanssa koukkaamaan, kiertämään oliko peurat menneet vieraalle puolelle. Eivät olleet. Samaan aikaan oli Markku tullut pikkuajon toisen mäyriksen, siis kahdesta mäyriksestä vähemmän toimivan kanssa meidän lähtöpaikalle. Siis Markku aamullisten peuran jälkien perään,  peurat olivat ringissä. Markku heitti mäyriksen autoon jarruttamasta kulkua ja jäljille. Täällä on makuut, joissa on lunta päällä. Hetken päästä uudet makuut ja sit tieto…nyt ne on liikkeellä. Olkaa tarkkoina.

Ei hetkeäkään, kun oikealta sivultani hyppäsi peuraemä ja vauhdilla. Minut huomattuaaan se loikkasi sivuun. Vasat tulivat perässä. Jälkimmäinen pysähtyi hetkeksi ja samalla laukaisin aseeni. Vasa putosi heti. Kiiruhdin pistämään, sillä en ollut kovin varma osumastani. Viimein pääsin kuittaamaan kaadon.
 
1.jpg




Jahkailin hetken kaatopaikalla, kunnes lähdin vetämään vasaa autolle päin. Mäyristä touhusivat kaadetun peuran jäljille. Piru kun on ojia ja lunta…vaatii miestä auttamaan koiraa ojan yli.

Hetken kuluttua Markku saapuu luokseni, onnittelut ja pikku selvittelyt jahdin kulusta. Hetken kuluttua saapuu muutakin porukkaa ja mäyris.

2.jpg 

Liina kaulaan ja veto päälle. Seuran eka peura ajometsästämällä saa kyytiä tien varteen.
 

3.jpg


Jahtimajalla peuran siivous ja orteen. Kahvit, Asko on jo etsimässä jänön jälkiä.

4.jpg

Kauhu on ajamassa jänistä kun Keijon kanssa saavumme Varsamäkeen.  Hukka, mutta ei aikaakaan kun Askon huuto kuuluu:"Täältä on mennyt." Kauhu jäljelle ja kohta ajo taas jatkuu. Minä syöksyn metsään, Markku ja Keijo jää tielle passiin.


Eikä aikaakaan, kun Keijo pääsee kuittaamaan jänön.

5.jpg


Päivä oli mennyt kivasti. Hannu oli onnistunut kaatamaan ketun kodan maastossa, mutta siitä oma tarinansa.

Välillä se lykästää :o)

Kommentoi kirjoitusta.

Jahtiviikonloppu

Maanantai 9.1.2012 klo 22:48

Monipuolista jaagaamista

Viikonloppu käynnistyi fasaanijahdilla, jatkui peurajahdilla ja päättyi kettu ja jänisjahtiin. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita kerääntyi roppakaupalla.

Fasaanijahdista

Fasaanijahtiin tuli kutsu, joten pitihän sitä lähteä koittamaan. Laitoin Benellin vireeseen ja ponkaisin Touranilla jahtipaikalle. Porukkaa oli kerääntynyt mukavasti ja paikalla oli vanhoja tuttuja sekä uusia tuttavuuksia. Metsästyksen kautta saa koko ajan uusia tuttavia, se on varmaa!

fas_1.jpg


Jahtipäällikkö kertoi laavun lämmössä jahdin kulusta ja säännöistä. Eipä niissä säännöissä mitään ihmeempiä, mutta punainen nuttu oli kuitenkin ollut tapana pitää päässä. Kyseessä kun oli kuitenkin seurajahti. Lintuja oli laskettu vapaaksi lähimaastoon ja porukka asetettiin tiukaksi saarroksi oletetun alueen ympärille. Keskelle aluetta päästettiin pari koiranohjaajaa sekä tietenkin myös koiria.

Ensimmäiseen piiritykseen piti kävellä tovin matkaa. Pakkasvaran takia alkoi pää keittämään jo hetken kävelymatkan jälkeen ja naurahdin itselleni, kun olin tullut laittaneeksi 3 aluskerrastoa ja vielä villapaidan päälle. Huh hellettä! Onneksi pari patteria taskussa helpottivat olotilaa. Koirat nostivat melko nopeasti lintuja yläilmoihin ja paukettakin riitti. Omalle kohdalleni ei tullut ainuttakaan lintua, mutta hieman kauempaa näin muutaman hienon pudotuksen. Ajattelin että näinköhän tässä käy että jään ilman saalista. Noh tilanteita tulisi vielä.

fas_12.jpg


Seuraavassa piirityksessä taisi itselläni käydä hieman tuuria, sillä sain oikein mukavan paikan hieman korkeammalta mättäältä. Sieltä oli oikein hyvä näkymä pusikkoon, jonne koirat päästettiin etsimään riistaa. Eikä mennyt aikaakaan, kun yksinäinen fasaani pelmahti lentoon ja lensi minun ja viereisen passipaikan välistä. Aloitin tasaisen nakutuksen moottoriperällä. Kaksi ensimmäistä laukausta jäivät selvästi alas ja jälkeen. Pahus! Kolmannella sain kuitenkin rytmistä kiinni ja lintu tippui rättinä alas maahan.

Itse en kuullut naapurin laukausta, mutta iloisesta hihkumisesta päätellen olimme molemmat laukaisseet yhtä aikaa. Vähän jäi siis epäselväksi kummalle tuo lintu kuului, mutta sepä ei meitä haitannut. Kohta jo lensi toinen lintu ja tällä kertaa sain sen alas yhdellä paukulla. Näin saatiinkin Vennalle (saksanseisoja, josta on jo näillä sivuilla kerrottu useita tarinoita) mukava hakukeikka, sillä lintu tippui ikävästi melkoiseen ryteikköön. Vennaa ei tarvinnut montaa kertaa käskeä, kun se jo tuli iloisesti juosten fasaani suussa isännän luokse. On se mahtava koira. Tuollasen kun joskus osaisi (ja jaksaisi) itsekin kouluttaa.

fas2.jpg


Kolmas piiritys alkoi jo tutulla kaavalla. Heti kun koirat pääsetettiin liikkeelle lensi aivan passipaikkani ylitse fasaani. Annoin Benellin laulaa ja tällä kertaa taisi olla onneakin mukana, sillä ampuma asentoni ei ollut mikään loistava, ja sain linnun kiinni vasta kolmannella laukauksella. Koitin seurata tippuvaa lintua tarkasti, jotta osaisin neuvoa Vennalle oikean suunnan jahdin päätyttyä. Lintu kuitenkin oli päässyt melko pitkälle ja Vennalla menikin tovi ennen kuin se löysi sen risukon pohjalta. Mutta löysi kuitenkin.

Tässä välissä kävimme laavulla hieman syömässä eväitä ja jakamassa kertomuksia jahdin tiimellyksestä. Se voitiin todeta että koirat olivat toimineet hyvin, vaikka lunta olikin tullut melkoisesti.

 fas3.jpg


Viimeinen piiritys ei alkanut lupaavasti. Harmillisesti koira pöläytti lentoon kaksi fasaania yhdellä kertaa. Olimme myös ajautuneet naapurin kanssa ehkä hieman liian etäälle toisistamme ja linnut löysivät sopivan kolon meidän välistä ja pääsivät karkuun. Tällä kertaa lähti 3 laukausta turhaan ilmoille. Seuraavakin tilanne tuli hieman hankalasti juurikin passimiesten välistä. Koukistelin rytmikkäästi moottoriperälläni ja miltei jo toivoin osuvani. Viimeisen laukauksen jälkeen lintu liiti kaartaen seuraavan passimiehen taakse. Päätimme kerätä pari miestä oletetun laskeutumispaikan ympärille ja pöläyttää fasaanin uudelleen lentoon. Yllätys oli kuitenkin suuri, sillä lintu löytyi täysin hengettömänä juurikin siltä paikalta, johon sen oletinkin laskeutuneen. Joskus sitä vaan on tuuria (tai taitoa).

Ilmoille lensi vielä yksi fasaani, jonka lentoreitti osui suoraan kohdalleni. Hieman epävarmana kahden edellisen tilanteen huonosta osumatarkkuudesta johtuen seurasin lentoa hieman pidempään ennen kuin koukistin sormeani. Tällä kertaa lintu tipahti hienosti maahan yhdellä laukauksella. Taisipa naapuripassissa jo vähän naurattaakin. Oli se jo ehkä vähän liiankin hyvää tuuria. Tästä joutuisin varmasti maksamaa vielä myöhemmissä jahdeissa (ja näin kyllä kävikin, mutta siitä myöhemmin).

Kiitimme jahdin järjestäjiä hyvin järjestetystä jahdista. Kiitokseksi saimme mukaamme myös pari fasaania. Itse hyppäsin autoon ja kaasuttelin tornille. Riistapellolla ei ollut näkynyt liikettä jo useampaan päivään joten odotuksen eivät olleet korkealla. Onneksi näin, sillä mitään tapahtumia ei illan aikana ollutkaan. Seuraavaksi maate ja aamulla kohti uusia kokemuksia.

fas5.jpg


Peurajahdissa

Lähdimme aamuvarhain peurajahtiin pienellä porukalla. Odotukset olivat korkealla. Kaverit kuitenkin huomauttivat minua jopa liian hyvästä tuuristani eilisellä fasaanimetsällä ja epäilivät etten tulisi saamaan saalista laisinkaan. Paikalle päästyämme, paikallinen jahtipäällikkö piti luennon mitä sai ampua ja mitä ei. Hinnatkin tulivat tarkasti selville. Suurin sallittu sarvipää olisi sillä kertaa ollut korkeintaa 2 piikkinen tyvipiikeillä varustettu peura. Lehmät ja vasat olivat sallittuja.

peura1.jpg


Itse kömmin pellon reunalle kyhättyyn koppiin siinä klo 14 maissa. Tuikkasin 308:n piiput ulos kyttäyskopin räppänästä ja jäin odottelemaan eläimiä. En ollut kerennyt edes avaamaan eväspussiani kun jo ensimmäinen laukaus kuului tovin matkan päästä. Kohta jo tulikin tekstaria että "oma kiintiö oli jo täysi". Näin siis muilla. Laukauksia sateli hiljalleen ja noin klo 16 mennessä koko porukka oli saanut saalista. Tai ainakin melkein. Meikäläisen passipaikalla ei ollut mitään liikennettä. Jossei nyt lasketa paikallista traktorimiestä, joka piti minulle seuraa 3 tunnin aikana säännöllisesti 15 minuutin välein.

peura2.jpg


Noh, leuka pystyy ja kohti uusia pettymyksiä ajattelin ja kömmin seurakaverin autoon. Ehkä sitten joskus toisella kertaa. Kotona odotti lämmitetty lahtivaja, jonne veimme erätovereiden saaliit roikkumaan. Tästä jatkettaisiin sunnuntaina.

peura3.jpg

 


Jänistystäkö vaiko kettujahtia?

Sunnuntaiaamu aloitettiin melko myöhään. Sain itseni ylös vasta klo 10 paikkeilla. Porukka oli aamusta löytänyt ketun jäljet joen lähistöltä ja radioliikenne oli kiivasta. Kävin kaverin kanssa tutkimassa ensin läheisiä jäniksen jälkiä ja kuuntelimme samalla radiosta kettumiesten keskusteluja. Lupaavat jäniksenjäljet löydettyämme päätimme kuitenkin osallistua kettujahtiin, sillä Ultrapointin mukaan koira lähestyi haukkuen juurikin meidän suuntaamme. Hetken aikaa kettua passitettuamme teki koira hukan ja menimme laavulle makkaran paistoon.

Lopulta koira taisi jo hieman väsähtää, sillä se oli ollut pitkässä ajossa jo edellisenäkin päivänä. Repolainen veti pidemmän korren tällä kertaa.

Siltä istumalta päätimme koittaa jussin huijausta. Päästimme Kauhun jäljille ja kävelimme passiin. Iso osa porukasta oli vielä kettujahdin pauloissa, joten meitä ei ollut kuin kolme miestä jänispassissa. Kauhulta taisi mennä noin minuutti kun se alkoi hakkua. Tästä meni vielä kaksi tai kolme minuuttia kun jo kuului ensimmäinen laukaus. Sitten perään vielä kaksi laukausta, jonka jälkeen radiosta kuului ilmoitus "rusakko napattu". No huh huh! Tuli kyllä ennätys. Siitä kun koira päästettiin autosta jäljille ja vemmelsääri oli kannossa meni aikaa korkeintaan 5 minuuttia. Onse vaan kova jänismies tuo meidän Asko.

asko_janis.jpg



Viikonlopun saldo oli siis kokonaisuudessaan 18 fasaania, 6 peuraa ja yksi rusakko. Ei hassumpaa. Suuri kiitos kaikille, jotka olitte aktiivisesti mukana viikonlopun jahdeissa. Ilman teitä ei tämä olisi ollut mahdolllista.

Seuraavaksi on hankittava lihamylly...

Kommentoi kirjoitusta.

Peurajahdissa

Keskiviikko 21.12.2011

Peurajahdista jotain kokemuksia

Kylmäkoski 08.12.07, tuloksena oli urosvasa.

Kavereita oli lähdössä Kylmäkoskelle peurajahtiin. Olin ollut siitä tietoinen, mutten kovin kiinnostunut, kunnes Yrjö eräällä rusakonjäljitys reissulla ehdotti lähtemään mukaan. Hän lähtisi omalla autolla ja Koiviston Asko oli joutunut jättäytymään pois alkuperäisestä lähtijäjoukosta. Sovimme että lähden.

Lähtö oli kello 6. Sää oli kurja. Lämpötila 0-tienoilla, täällä lähtöpäässä aina Tampereelle asti oli sohjoa tiellä. Räntää oli ilmassa, sekä kova tuuli. Selvittiin kuitenkin ajoissa Pirkanhoviin. Kaikkiaan meitä oli Hintsa, Hyvösaho, Pakarinen, Laine, Parvinen ja me Yrjön kanssa. Pitkien kyläteiden jälkeen olemme perillä, jossa meitä odottelee joukko miehiä, noin kymmenkunta, mukana kolme virolaista. Päivän ohjelma tehdään selväksi ja m. Ohjeena ”ettei mahdollisesti kaadettua eläintä saa alkaa suolistaan, sen hoitavat seuran miehet”. Jostain syystä ampumaohje oli ”ampua päähän?”. Myöhemmin olen oppinut huomaamaan mainitunlaisen ohjeen vaihtelevan seuroittain.


Virolaisilta oli kaiketi jäänyt huomiotta suolistuskielto ja erään onnistuneen kaadon jälkitilanne olikin sitten sellainen, että korpit olivat pilanneet ruhon, ennen kuin noutomiehet ehtivät paikalle.

Aamupäivällä oli kaksi ajomaastoa. Tuuli oli edelleen kovaa ja vettä ilmassa. Ensimmäisessä ajomaastossa kuului laukauksia toistakymmentä; tulos taisi olla aikuinen ja vasa- ”25% onnistumisprosentti” toteaa jahtipäällikkö. Ohje oli, että ”ammutaan vain seisovaa eläintä”. Hyvösaho oli mm. ampunut kolme laukausta samaan vasaan. Tiedustelin ”tokko se koko ajan oli paikoillaan Ei, kyllä se jo vähän liikkui”. Toisesta ajosta taisi Yrjö olla ainut joka ampui vasan. ”50 metriä ja päähän”.

Käytiin välillä seurueen laavulla makkaroilla ja kahvilla. Iltapäivän puolella mentiin kyttäykseen. Minut vietiin Perälään. Paikalla oli ruokittu peuroja kauralla, kaatamalla niitä pariin kasaan maanpinnalle. Toinen kasa oli peltotiellä, n. 70 m kojus-ta ja toinen n. 50 metrin päässä sellaisella kedolla. Ihmettelin vähän ruokintatapaa, mutta oppaani ilmaisi, että ruokintapaikalla oli ollut käyttöä, koska entiset eväät olivat syöty. Koppi oli uuden oloinen, pari metriä maasta. Paikka herätti toivoa, että kohde saattaisi hyvinkin olla peurojen käyttämä. Mennessäni koppiin, totean lattialla edelliseltä kaverilta jääneen 30–06 hylsyn.

Kello oli 14.25 asettuessani koppiin. Lattia pinta-alaa on noin reilu neliö. Seinistä kolmella sivulla olivat ikkunat, liukulasein varustettuna. Istuimena oli poikittain oleva leveä lankku, jonka päällä istuttiin hajareisin. Avaan suoraan eteenpäin olevan ikkunan. Kokeilin hetken sopivaa ampuma-asentoa ja kiväärin käyttöä. Tavoitteena mahdollisemman äänetön aseen siirtely tosipaikan tullen, jonka jälkeen laitan kiväärin nurkkaan nojalleen. Luulen sen saavani sieltä ilman kolinoita. Sitten vain odottelemaan. Sade oli muuttunut ajoittaiseksi, samoin tuuli puuskittaiseksi.

Ilta alkaa vähitellen hämärtyä. En katso kelloa, mutta luu-len sen olevan jossain ½4 paikkeilla. Olin odotellessani joutunut täyttämään tyhjän kaljapullon kusella. Makkaroiden kanssa otetun oluen tuppautuessa pihalle.

Minua vähän vaivaa ikkunoiden mahdollisesti paljastavan olemassa oloni ja olen tekemässä siirtoa, vetämällä lasilevyä ampuma-aukon tukkeeksi, ettei se erottuisi muista, jotka olivat kosteudesta huurtuneita. Samanaikaisesti lasilevyn siirron kanssa huomaan liikettä tiereunasta, metsän syrjästä.

Naaraspeura oli ollut tulossa tielle, mutta pysähtyy, ilmeisesti kopilla tapahtuneen liikkeeni todettuaan. Seuraa piinaavan ajan paikallaan oloa, peuran etujalat ovat tiellä, takamus korkealla penkalla. Sitten naaras kääntyy takaisin metsään, jossa häämöttää vasan ääriviivat. Pari jää siihen metsänreunaan hetkeksi, luulen jo pilanneeni tilaisuuteni. Olen kuitenkin sopinut ottavani osan Yrjön vasasta. Se oli kuitenkin melko pieni.

Sitten peurat tulevat tielle. Odottelen ja annan niiden rauhoittua. Avaan ikkunaa, mahdollisimman hitaasti ja hiljaa. Tavoittelen kivääriäni nurkasta alan nostamaan sitä ikkunalle. Ikkunan edessä oli vahva vaahtokumipalanen, tueksi aseelle. Se kolahtaa heikosti, kun aseeni etumainen hihnalenkki kohottaa sen mukaansa ja päästää sitten putoamaan. Peurat syövät rauhallisesti edelleen, ehkä ajoittaiset tuulen puuskat sekoittavat pienet äänet. Olin jo ehtinyt miettiä, missä vaiheessa minun kannattaisi tavoitella pääosumaa. Se selviää katsellessani peurojen käyttäytymistä. Pää on pidemmän aikaa paikallaan ala asennossa, niiden tavoitellessa viljaa. Yläasennossa se on vain hetken, tarkkaillen ympäristöä.

Eläimet ovat kyljittäin minuun nähden. Nostan aseen olalle, tähystys kiikarin läpi tuo esille vain hämärän kuvan. Linssit ovat huurteesta sumeita. Olin avannut linssinsuojat koppiin asettuessani, mutta näköjään olin kosteuttanut kopin ilman märillä vaatteilla ja se oli sumentanut myös linssit. Onneksi minulla on mukana ”paskapaperiksi” tarkoitettua keittiöpyyhettä. Kuivaan linssit, tähystys onnistuu nyt paremmin, mutta kyljittäin olo ei anna hyvää mahdollisuutta onnistuneeseen laukaukseen ja ”minä en ala rääpimään, mieluimmin eläimet saavat olla rauhassa”.

Tilanne kehittyy illan hämärtyessä. Enää en pysty kunnolla hahmottamaan eläimiä tummaa taustametsää vasten. Lumettomuus tekee tilanteesta hankalan. Lopulta en enää pysty olemaan edes varma, ovatko eläimet edes siellä? Yllättäen kaksi hahmoa il-mestyy tien suunnalta pellolle, jossa vaalennut nurmi tarjoaa jonkinlaisen taustan. Eläimet lähestyvät lähempänä olevaa ruokintapaikkaa. Hetkellinen empivä pysähdys ennen viljakasaa, sitten tulo kasalle.

Vasa on suoraan päin minua. Puhdistan linssit, ne pyrkivät jatkuvasti huurtumaan ja hivutan aseeni uudelleen ampuma-asentoon. Pystyn näkemään ristikon, jonka tavoitan vasan päähän. Alan painamaan liipaisinta, ei mitään? Varmistin onkin jäänyt päälle. Varmistin pois päältä ja uusi yritys. Laukaus lähtee puristamalla, suu liekki sokaisee näön hetkeksi. Näön palatessa näen vain emän pitkät loikat pellolle. Samalla huomaan ruokintapaikalle jääneen vasan. Lähden nopeasti ulos varmistamaan saaliini. Saapuessani sen luokse, vain muutama heikko liikahdus käy enää eläimessä. Minulla on otsalappu ja tarkistelen saalista. En saa selvää osumasta, mutta siinä se kuitenkin on.

Avaan sen kurkun ja raahaan ojanpenkalle pää alaspäin valuttamaan veret pois. Sitten on aika ilmoittaa jahdin johtajalle tulos, samanaikaisesti kuuluu jostain neljä peräkkäin tulevaa laukausta. Nyt olikin aika seurustella hetki Prinssi Everstin ja Meester Hansin kanssa.

Onnistuneita laukauksia, terveisin Jukka

jukka.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

Ilvesjahtia Ähtärissä

Keskiviikko 14.12.2011 klo 19:00

Ilvesjahtia Ähtärissä

Maanantai

12.12.2011

Kello 8.00 kokoontuu ilvesjahtiin osallistuivat innokkaat metsämiehet liesjärventien varteen, on vielä pimeää. Metsästyksenjohtaja määrää vielä muutamia miehiä tutkimaan alueen uudelleen ja varmistamaan että ilves on pysynyt motissa.

Kello 9.00 Seuraa käskynjako ja miehet määrätään passeihin. Alue on aika pieni noin kilometri kanttiinsa. Oma paikka on pellonreunan ja taimikon välinen metsäkannas noin 200 metriä halkaisijaltaan, valitsen paikan noin 50 metriä pellosta jossa on tosi tiuhaa puskikkoa.

Kello 10.15 maastossa olleet jäljestäjä ja koiramies toteavat että ilves ei ole enää motissa vaan on illan lumisateen turvin siirtynyt puronnotkosta tien toiselle puolen luultavasti koiranjälkiä myöten. Alkaa uusiin passeihin siirtyminen. Sillä aikaa koiramies ja jäljestäjä halkovat mottia pienemäksi. Saadaan selville että ilves jää sähkölinjan ja metsäautotien väliseen kolmioon noin 600 metriä kertaa 400 metriä kokoiseen alueeseen.

Uusi käskynjako vhf puhelimen välityksellä ja miehet sähkölinjalle passiin, metsäautotiellä passimiehien rintamasuunta vain kääntyy. Sovitaan myös että jäljestäjä lähtee puron notkoa ja koiramies hänen rinnallaan etelästä ja minut määrätään lähtemään pohjoisesta, pienen pellon reunasta jossa on erittäin tiuhaa taimikkoa. Siksi näin koska meidän tarkoitus on ajaa ilves liikkeelle pois tästä alueesta jossa eilen oli koirat polkeneet alueen täyteen jälkiä ja jäljestäminen oli mahdotonta.

Kello 11.15 maastossa olevat miehet keskustelevat vhf puhelimien välityksellä jälkihavainnoistaan, kenelläkään ei ollut havaintoa tuoreista jäljistä. Olin päässyt pellon toiseen päähän noin 50 metriä pellosta puron varteen kun huomasin tuoreet jäljet, nopeasti yritin selvittää olinko aivan varmasti löytänyt oikeat jäljet. Kyllä, pakko olla, aukea kohta eikä yhtään lunta jäljellä ja jäljen pohjakin oli pehmeä eikä jäinen. Ilmoitin havainnosta puhelimeen ja sanoin oletetun kulkusuunnan ja sitten vain jatkoin jäljestystä.

5 minuuttia myöhemmin kun yritän raahautua lumisen taimikonläpi kuuluu puhelimesta että ilves oli käynyt passihenkilön näköpiirissä ja palannut takaisin alueeseen. Puronvarsi joka on täynnä eilisiä ajojälkiä on minusta 30 metrin päässä, päätän mennä siihen passiin hetkeksi jos vaikka ilves tulisi eilisiä jälkiään takaisin. Otan aseen pois pussista ja enimmät lumet niskasta, näkyväisyys ei ole häävi puron näkee jos menee polvillen ja toiseen suuntaan näkee noin 25 metriä muuten on läpinäkemätöntä risukkoa.

Kyyristelen varovasti purolle ja toiseen suuntaan kun edessä vilahtaa jotain sitten ei näy mitään, nostan aseen varovasti olkapäätä vasten. Ei näy mitään, mihinkä se katosi? Sitten edessä alle kymmenenmetrin päässä on lumen maahan painama koivu kaarellaan, sen takana näkyy tupsukorvat, sitten selkää ja sitten jo pää.

Ilves katsoo minuun NYT tai se karkaa, tähtään lumisen puun läpi selkään ja laukaisen. Ilves kaatuu niille sijoilleen ottaa muutaman refleksin omaisenliikkeen ja sitten on hiljaista, olen kuitenkin kokoajan valmiina laukaisemaan uudelleen. Ilmoitan tapahtuneen tilanteen puhelimeen.

Seuraa passienpurku, kokoontuminen nuotiopaikalle Hirsimäkeen, tilanteen kertausta, valokuvausta, makkaran paistoa...

Kiitos kaikille jahtiin osallistuneille. Ilman teitä tämä ei olisi onnistunut!

Erityisesti Jari , Kari , Kaisa , Matti ja Teemu

Eräterveisin Henkka

Ilvesjahdissa

Kommentoi kirjoitusta.

Hirvehaukkukokeessa

Sunnuntai 11.12.2011 klo 20:56 - Kössi

Hirvenhaukkukoe Multialla

On joulukuun kolmas päivä. Pientä pakkasta ja maa on musta. Rappari – hirvihaukkukokeen päätuomari selvittelee sääntöjä, kokeen kulkua. Pimeä alkaa jo klo 16. Seuraavaksi arvotaan maastot. Saan Karhilan. Paikka on tässä lähellä.

On vielä  pimeää, joten ehdimme juoda kupin kahvia koepaikalla.

Irroitan Iivarin vitjasta klo 8.25. Koira lähtee etenemään rivakasti. Viikko tarhassa on tehnyt tehtävänsä. Haku etenee ”vastaseen” aina 1.5 km asti. Palailee hivenen matkaa ”myötäseen”. Etäisyys koiraan pysyy koko ajan reilussa kilometrissä. Koira nysvää Kalliolammen rannan tuntumassa. Seuraamme kännykän näyttöä herkeämättä, paikkatieto tulee minuutin välein.

Mitä hittoa? Nopeus nolla ja koira on keskellä lampea. Lammet ovat ohuessa jäässä, kestääkö jää koiraa vai joko se on uimasilla? Vielä lammessa, muutama minuutti ja koira etenee jo lammen ylittäneenä, jyrkässä rinteessä. Ja matka jatkuu ja jatkuu. Odottelen,  eikö jo haukku alkaisi. Ei ala ja kovin kummallisesti koira etenee. Siirrymme läheiselle töpräkkeelle kuulostelemaan. Ei vain haukku ala. Koira kiertää meitä 3 – 4 kilometrissä. Viiden kilometrin kohdalla kävelemme autolle ja juomme kahvit. Huono aloitus!

Koira on kulkenut ainakin 10 km matkan, kun lähden ryhmän kanssa autolla perään. Pysähtelemme, hätäisesti teiden ylityksien kohdalla tutkimme, löytyisikö jälkiä. Mursketta, jäätynyttä tienpintaa. Emme havaitse jälkiä. Kun matkaa koiraan on enää 1.5 km, koiran nopeus jämähtää nollaan. Pysähdymme, odottelemme alkaisiko haukku. Ei ala, lähdemme jälleen liikkeelle. Läheisessä risteyksessä heiluu punanuttuja, alan jo arvata.

"Elkää menkö", yksi heistä hoikkaa. "Ammuimme juuri hirveä, pienen kokoista." Vastaan, että taitaa olla minun koirani kaadolla tästä 750 metrin päässä. Yksi seuran edustajista esittäytyy ja lähdemme liikkelle. Ampuja setvii ampumapaikkaa, taitaapa jotain hoikatakkin. Me jatkamme matkaa. 113 metrin kohdalla koirasta haukku alkaa. Tais nousta ylös? Iivari kun ei hauku makuulle tai kuollutta. Odottelen ryhmätuomarin kanssa, kun seuran edustaja hippaa haukulle. Kohta kajahtaa armonlaaki. Hirvi on nurin ja se on vasa.

Iivari oli saatellut yksinäistä vasaa 12- 15 km. Vasa selitti kovin kummallisen etenemisen ja poukkoilun.

Jatkoimme vielä toisessa maastossa, mutta tuloksetta.

Haukkukoe päättyi kohdallani hakupisteisiin, 8 pistettä. Ei hirvityöskentelyä. Mutta olihan paikallinen hirviporukka avannut hirvestyskauden komeasti, vasapää edellä!

kossi.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

Jahtiviikon tarinaa

Perjantai 9.12.2011 klo 20:12 - Lumi

Eräänä erä-päivänä 2011

Jahtiviikko, ja olen saanut ilokseni mahdollisuuden tulla katsomaan miten homma hoituu Ähtärin Urheilumetsästäjien toimesta. Ennen varsinaista jahtia, pääsin mukaan nauttimaan jahtiviikon antimista! Kyllä oli miehet hienot eväät keksineet, oli nimittäin sitä vähän parempaa hirvenlihaa (todella maukasta!) ja pottujen lisäksi fetasalaattia. Porukkaa oli paikalla tosi hyvin, eikä mikään ihme, sillä kaikki kehuivat sekä ruokaa että viiniä. Yllätysjälkiruokana oli karpaloita ja kinuskikastiketta, oi että oli hyvää!

No mennäänpä kuitenkin asiaan, eli itse jahtiin. Seuraavana aamuna porukkaa alkoi valua paikalle hyvissä ajoin, ja tarkoituksena oli lähteä katselemaan mitä metsästä saattaisi löytyä. Aamupäivän seisoskelin metsän laidassa valmiina valokuvaamaan kaiken mikä liikkui, mutta suurempia havaintoja emme kuitenkaan saaneet. Hirven jälkiä vaikutti olevan muutamia, ja päätettiin lounaan jälkeen kokeilla, josko sieltä hirvi löytyisi. Pääsin koiramiehen mukaan tutkimaan jälkiä (minä lähinnä tutkin saappaanjälkiä, jotta pysyisin edes niiden perässä), ja pian löysimmekin muutaman hirvenjäljen, vaikkakaan ne eivät vaikuttaneet kovin tuoreilta. Koira Iivari oli kuitenkin toista mieltä, sillä hetken kuluttua se paineli menemään kovaa vauhtia ja perään kuului laukaus. Pian radiossa jo kävi kuhina, että osumaan on tullut ja pienen etsiskelyn jälkeen löytyi nuori sarvipää könöllään. Halusin tottakai nähdä suolestuksen, ja koska emme olleet kuin n. 400 metrin päässä kaadosta, ei metsän kautta kulkeminen kestänyt kovinkaan kauaa. Hienosti työskennellyt Iivari oli otettu jo kiinni, ja saavuimme parahiksi kaatoryypylle. Ja sitten hommiin, minä etunenässä katsomassa miten hienosti suolestaminen käy.

kuva_1.jpg

 

Ja täytyy tietysti ottaa potretti (koko jahtiporukka ei ole kuvassa mukana), jossa vierailulla oleva nuori mäyräkoira on päässyt ottamaan hajuja ja tuntumaa sen näkökulmasta todella isoon eläimeen.

kuva_2.jpg

Kuvassa:Jukka , Tuomo, Yrjö, Antti, mäyräkoira, Markku, Janne, Tauno, Tapio ja Tapani.

Mielestäni metsästys on hieno harrastus, jossa voi yhdistää monta asiaa. Metsästys vaatii metsässä liikkumisen taitoa, luonnon ja eläinten tuntemusta, anatomian osaamista, ampumataitoa ja monta muuta asiaa, mutta mielestäni ennen kaikkea se edustaa ”erätoveruutta”. Luotetaan kaveriin, tehdään yhdessä ja ladataan mukavassa porukassa akkuja. Hirveä ei metsän keskeltä saa yksin pois, mutta porukalla homma hoituu alta aikayksikön.

kuva_3.jpg

 

Erätoveruuteen sain tutustua lisää illan syöminkien lomassa, sillä tunsin itseni erittäin tervetulleeksi ja pääsin kuulemaan hienoja tarinoita metsästyksestä ja toveruudesta. Parhaiten mieleen jäi uskomaton selviytymistarina tarina erään lääkärin linnunmetsästyksestä, mutta en paljasta siitä sen enempää.

Kiitos Ähtärin Urheilumetsästäjille ja toivotan hyvää jäljellä olevaa jahtikautta!

T: Kivi kädessä passiin

Kommentoi kirjoitusta.

Lintujahdissa tapahtunutta

Sunnuntai 13.11.2011

Metsämies hukassa

Kokenut metsästäjä lähti linnustamaan ilman kompassia. Maasto oli tuttu ja lampien nimet muistissa. Lintuja ei löytynyt, joten ikänsä metsiä samonnut metsämies päätti oikaista suon poikki. Hetken harhailtuaan tuli hän kuitenkin siihen lopputulemaan, että oli eksynyt. Ilta alkoi hämärtymään, joten hän päätti soittaa kaverit ajelemaan läheisiä metsäteitä ristiin rastii, josko hän näkisi auton valot horisontissa.

Onni oli tällä kertaa matkassa (kompassi ei) ja auton valot osuivat onnettoman metsämiehen silmiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Metsämies saatiin tuvalle ja lämpimään saunaan. Tapahtuman opetuksena kaikille on se että tutussakin maastossa saattaa suuntavaisto pettää, jolloin kännykkä, kompassi ja kartta ovat parhaita kavereita.

(aikaisemmin uutisena julkaistu juttu on nyt asianomaisen pyynnöstä siirretty Kertomuksia-osastolle. Toimiihan tämä tarina kuitenkin hyvä muistutuksena meille kaikille kompassin tärkeydestä!)

Kommentoi kirjoitusta.

Karhujahdissa

Lauantai 29.10.2011 - Tapani Tasanen (Hannu Viitasen antaman haastattelun pohjalta)

 

Ähtäriin ja naapurikuntiin on haettu karhunpyyntilupaa jo useampana vuonna. Tänä syksynä se vihdoin saatiin, perusteena häirikkökarhujen vähentämisen tarve. Yhteislupa-alue käsitti 240 000 hehtaaria Alavudella, Lehtimäellä(osa), Soinissa, Töysässä ja Ähtärissä. Karhujahtiin osallistui 84 metsästäjää; joukossa oli myös kaksi naista. Metsästyksen ylijohtajana toimi luvan hakija Jari Pusaa. Kussakin riistanhoitoyhdistyksessä oli lisäksi aluejohtaja. Ähtärissä tätä tehtävää hoiti Hannu Viitanen, josta muutaman päivän metsästyksen jälkeen tuli myös karhunkaataja. Jahtiin valmistauduttiin huolellisesti. Metsästäjille jaettiin kirjalliset ohjeet ja heille pidettiin koulutustilaisuus Lehtimäellä pari päivää ennen jahtia.

Karhujahti aloitettiin lauantaina 20. elokuuta. Aamuneljältä metsästäjät kokoontuivat Peränteen kylätalolle, jossa joukko jaettiin ryhmiin. Aamun sarastaessa ryhmänjohtajat olivat jo saaneet passiketjunsa paikoilleen. Koirat pääsivät etsimään karhua, jonka tiedettiin liikkuneen viikolla kylän metsissä. Lauantaipäivän ajoissa ei otsoa kuitenkaan tavoitettu eikä tuoreita jälkiäkään nähty. Karhuilla on tapana liikkua laajoilla alueilla ja siirtyä nopeasti pitkien matkojen päähän

Jälkien haku ja metsästys jatkuivat seuraavina päivinä Myllymäen ja Niemiskylän maisemissa. Porukka pieneni nopeasti kun alkuinnostus laimeni ja työviikko alkoi; viikonlopun jälkeen karhuja jäljitti enää kymmenkunta aktiivia. Teitä lanattiin, jotta mahdolliset jäljet tulisivat paremmin näkyviin. Viikonloppuna oli saatu myös tieto kesäasukkaiden tekemästä karhuhavainnosta Kiviperällä. Alueen tienvarsille vedettiin naruja 30 cm:n korkeudelle maanpinnasta. Tiistaiaamuna 23.8. saatiin selville narujen katkeamisen ja jälkien perusteella kahden karhun olinpaikat. Niiden piiritykseen saatiin kootuksi yli 20 metsästäjän joukko Alavudelta, Soinista, Töysästä ja Ähtäristä. Metsästäjät jaettiin kahteen ryhmään, joita johtivat Jari Pusaa ja Hannu Viitanen.        

Aluksi laskettiin yksi koira irti etsimään karhua. Pian se alkoikin haukkua. Karhu pysyi hyvin paikallaan. Toinen koira lähetettiin haukkujalle kaveriksi. Haukkua jatkui yli kaksi tuntia ja kolmaskin koira kävi katsomassa karhua.

Hannu Viitanen seisoi yksin passissa metsäautotieltä erkanevalla pistolla. Haukku läheni hiljalleen. Hannu siirtyi leveän sähkölinjan reunaan saadakseen riittävän laajan ampumasektorin. Pian hän näki erauspennun menevän linjan yli pois alueelta noin 400 metrin päässä. Hannu koetti soittaa lisää miehiä paikalle. Matti Poti tuli pian pistolle kaveriksi. Miehet juoksivat erauspennun jäljille odottamaan, tuleeko toinenkin karhu samaa reittiä. Haukku lähestyi. Jälkeen päin selvisi, että koirat haukkuivat erauspennun jäljillä. Toinen karhu oli erkaantunut jäljiltä omille teilleen, mutta tuli kuitenkin hetken päästä näkyviin sähkölinjalle, lähestyen Hannun passipaikkaa.

Hannu ehti hyvin tunnistaa karhun nuoreksi urokseksi. Hän ilmoitti Matille sen tulosta viheltämällä. Karhu lähestyi Hannua ja sai hänestä vainun noin 30 metrin etäisyydellä. Se nousi kahdelle jalalle, jolloin Hannulla oli tilaisuus ampua kaikessa rauhassa. Karhu kaatui yhdellä päähän kohdistetulla laukauksella. Miehet lähestyivät varovasti karhua ja totesivat sen kuolleeksi. Armonlaukaus ammuttiin varmuuden vuoksi, jahtipäällikkö ja koiramiehet kutsuttiin paikalle.

Uroskarhu oli 2,5 vuoden ikäinen ja sen elopainoksi punnittiin 95 kg. Matti Eerikäinen huolehti saaliin nylkemisestä. Kuvia otettiin karhusta ja sen kaatajasta sekä koko pyyntijoukosta saaliin äärellä. Nahka, pääkallo ja siitinluu luovutettiin tavan mukaan ampujalle. Hannu päätti muokkauttaa taljan seinälle ripustettavaksi.

Karhu paloiteltiin ja lihat pakastettiin peijaisia varten Raitaperän Mäkihovissa. Herkullisen karhukeiton valmisti Hilkka Kolkkala Tuomarniemen keittiöllä. Peijaiset pidettiin Nuoramon metsästysseuran toimintakeskuksessa, Niemiskylän vanhalla koululla, perjantaina 9. syyskuuta. Hannu ja Annikki Viitanen isännöivät ja emännöivät tilaisuutta. Keitto maistui metsästäjille. Karhun lihaa arvottiin osallistujille myös kotiin vietäväksi keiton ja paistien muodossa.

Muutama karhulupa myönnettiin tänä vuonna eri puolille Pohjanmaata, jossa on saatu pitkään seurata sivusta muiden maakuntien karhujahteja. Pohjanmaan tämänvuotiset luvat hajautettiin tarkoituksella, jotta kokemusta kertyisi mahdollisimman laajalle alueelle. Karhukannan runsaudesta kertoo myös se että pohjanmaan karhuluvat käytettiin loppuun viikossa. Yhteistyö seurojen kesken on välttämätöntä ja se myös toimi tässä tapauksessa hyvin. Jatkossa tarvitaan kuitenkin vielä enemmän aktiiveja, koska karhunpyynti on kovaa työtä, jonka tulos ei synny helpolla.

Kommentoi kirjoitusta.

Viikonloppu metsällä

Sunnuntai 21.8.2011 klo 22:27 - Satunnainen metsästäjä

Sorsa- ja karhumetsällä

Viikon työrupeaman jälkeen voittaa metsässä käyskentely kaiken muun. Perjantaina meinasi tulla kiire, kun äkkäsin viime tingassa että kivääri oli jäänyt kohdistamatta raskaammalle luodille. Heti Ähtäriin saavuttuani kipaisinkin radalle kohdistamaan. Paikan päällä oli muitakin mehtämiehiä ja keskustelu kääntyikin hetimiten lauantai aamun karhujahtiin. Lupa karhujahtiin oli tullut kuluneen viikon aikana. Asiaa oli jännätty jo tovi, jotta jokohan se karhunkaatolupa vihdoinkin saataisiin Ähtäriinkin. Ja niinhän siinä kävi että lupa heltisi. Kohdistusammunnan suoritettuani kävin vielä nopsasti poikien kanssa saunomassa, jotta jaksaisi koko viikonlopun rymistellä eläinten perässä.

aum-3.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lauantai aamuna klo 4 piti olla Peränteen kylätalolla valmiina karhupassiin. Paikalle oli kerääntynyt porukkaa eri seuroista pitkin lähialueita. Kaiken kaikkiaan metsästäjiä taisi ensimmäisenä aamuna olla paikalla viitisenkymmentä. Miestä ja naista. Passitukset saatiin paikoilleen ripeästi vaikka passitettava alue oli melko suuri. Koirat lähtivät liikkeelle viiden maissa vanhoilta jäljiltä. Valitettavasti jäljet vanhenivat melko vauhdikkaasti ja jo liikaakin eivätkä koirat saaneet mesikämmenestä sen enempää vainua kuin näkö havaintoakaan. Se ei kuitenkaan passissa harmittanut, sillä ilma oli todella hieno ja repussa oli reilusti eväitä. Kymmenen maissa jahdin johtaja kutsui porukan makkaralle. Itse kuitenkin päätin suunnata kohti rapumertoja.

Poikien kanssa on pidetty muutamia rapumertoja läheisessä järvessä. Tänä kesänä on saanti ollut erittäin heikkoa. Tälläkin kertaa olivat merrat tyhjiä yhtä lukuun ottamatta. Nyt on sumpussa yhteensä 3 rapua. Eipä taideta tällä vauhdilla saada edes 10 rapua kokoon ennen kauden loppumista.

Illaksi piti tietenkin suunnistaa sorsalammelle. Erätoverin kosteikolla on kesän aikana vieraillut parhaimmillaa useita kymmeniä sorisa. Ja onpa siellä jopa pesinytkin muutamia sorsaperheitä. Odotukset olivat sen vuoksi korkealla. Saavuin paikalle viiden paikkeilla. Malttamaton kun olin, niin masennuin miltei välittömästi, sillä sen verran huonoa oli lento viiden ja yhdeksän välillä. Muutamia 3-5 sorsan ryhmiä liiteli yläpuolella, mutta joko ne olivat liian korkealla tai sitten ne pääsivät yllättämään metsän takaa. Vika oli tietenkin patruunoissa, sillä tuntui että ilmaan ei lähtenyt yhtään hauleja vaan vain pelkkää ääntä.

aum-4.jpg

 

Muutamia sorbitseja saatiin tiputettua kuitenkin myös illansuussa. Noutajana Venna. 10 viikkoinen penikka on vielä täysin pentu, mutta on intoa puhkuen mukana metsällä. Jo aikaisemmin se oli toiminut hyvänä hakijana meidän ampumille kyyhkyille ja nyt se näytti kyntensä sorsan noutajana. Mikä vainu! Tästä tulee ensi syksyksi todella mahtava koira...kunhan sen saa herätettyä sylistä, johon se taas nukahti.

Kello tuli jo puoli kymmenen ja keskusteluissa sivuttiin eukon lämmittämää saunaa ja seuraavan viikon työvuoroja. Oltiin siis koko porukka miltei lähtötunnelmissa kun se tapahtui. Yhtäkkiä sorsia lensi ilmassa yhtenä ...letkana! Seuraava puolituntinen oli kiihkein metsästystapahtuma, jossa itse olen koskaan ollut mukana. Hämärä alkoi jo miltei voittamaan, kun heinurit alkoivat laskeutua lammelle. Siinä huudeltiin naapuriryhmille, kun eivät mienanneet huomata selän takaa yllättäviä sorsaparvia. Välillä huudettiin jo kaverilta lisää patruunoitakin. Samalla yritettiin myös painaa mieleen minne sorsat tippuivat. Patruunoita kului kovaa tahtia, mutta niin tippui sorsiakin. Meikäläiseltä loppuivat 70 milliset ja piti siirtyä magnumeihin. Tiputuksia tuli pienessä ajassa koko porukalle parinkymmenen hujakkeilla. Kaverin drillinki kävi erittäin tarkasti ja taisipa pumppuhaulikkokaverillakin tulla ainakin yksi dublee tilanne. Samaisesta 3 heinurin ryhmästä pääsin itsekin tiputtamaan yhden. Naapuripassista eräs haulikkomies täräytti heinurin parikin kertaa erittäin pitkälle. Kerran yksi tippui jopa miltei meidän syliin, jonka Venla tietenkin kipaisi hakemassa meille. Olipa kokemus!

aum-5.jpg

 

Lento loppui kuin lehmän lento, jonka jälkeen keräännyttiin metsän reunaan ihmettelemään tapahtumaa. Kaikilla oli hyvä mieli ja sovittiin että koirien kanssa haetaan vielä löytymättömät sorsat heti kun aamu valkenee.

Tapahtumia oli yhdelle päivälle niin paljon, että heikompi mies olisi jo painunut pehkuihin. Olin kuitenkin sopinut kaverini kanssa että menisimme sunnuntai aamuksi passiin läheiselle lammelle. Kävin hakemassa vähän lisää vaatetusta kotosalta sekä hieman lisää evästä. Sitten otimme kuvat mukaan ja lompsimme lammen rannassa olevalle laavulle. Kävimme asettamassa kuvat viimeisimpien vinkkien mukaisesti niin että sorsille jäisi mukava laskutumisura laavua kohden. Kuvien asettamisen jälkeen kello oli kahden tietämissä. Metsä oli aivan hiljainen. Paistoimme pikaisesti vielä makkarat ja tarinoimme päivän tapahtumista. Vaikka ilma viileni nopeasti tuli uni silmään vielä nopeammin. Taisinpa siinä muutaman kerran oikein komeasti kornatakin, kunnes kaverini herätti minut toteamalla että kello oli jo vartin yli neljä.

Nousin jakkaralle kytistelemään sorsia, mutta se osoittautui urhaksi touhuksi. Meinasin jo nuokahtaa jakkaralle, kun kaverini huomautti, että lammen toisella puolella on hirvi. En ensin nähnyt hirvelä laisinkaan, mutta sitten se tuli kokonaan näkyviin metsän suojasta lammen rantaan.

aum-1.jpg

 

Hirvi oli yksinäinen lehmä, joka kiersi hitaasti lampea laavua kohden. Vaikka olimme täysin liikkumattomia (paria kuvan napsaisua lukuunottamatta), vaistosi hirvi varmasti jotain, sillä aina muutaman askeleen välein, se kääntyi toljottamaan suoraan meitä kohden. Näin jatkui ainakin puolen tunnin ajan. Ja kyllä on sanottava että oli se hienoa katseltavaa. Kuvassa näkyy ruokintalautta, sorsakuvat ja lammen takana metsän reunassa naaras hirvi.

Tultuaan jo melko lähelle laavua, päätti hirvi lopulta sukeltaa metsän suojaan. Jatkoimme sorsaparvien odottelua. Mutta turhaan. Seuraavaksi vuorossa olikin joutsenpariskunta.

aum-2.jpg

 

Pariskunta piti lampea omanaa, sillä niin rohkeasti ne lähestyivät heti ruokintalauttaa. Vaikka nousin piilosta oikein kunnolla katsomaan joutsenia, niin ne vain purjehtivat elegantisti meidän sivuitse eivätkä välittäneet meistä laisinkaan.

Totesimme kahdeksan maissa, että taisi aamulento olla meidän osalta ohitse. Lähialueilta ei myöskään kuulunut juurikaan paukuttelua, muutamia yksittäisiä laukauksia lukuun ottamatta. Keräsimme kimpsut ja kampsut ja palasimme autoille. Otin kotiin tultuani parin tunnin nokoset ennen kuin nyljin 4 edellisenä iltana saamaani sorsaa pakkaseen. Niistä tulisi komia päivällinen seuraavaksi viikonlopuksi, kun Niilo täyttää viisi vuotta.

Olipa mahtava viikonloppu. Nyt pidetään hetken tauko metsästyksessä, kunnes päästään kytistämään kaurista ja peuraa.

Toivotan jahtionnea kaikille lukijoille!

Kommentoi kirjoitusta.

Teerisuolla

Keskiviikko 17.8.2011 - Jukka

         Varsin usein oma teerijahti oli jäänyt aivan lupakauden lopulle. Olin säästänyt omaa kiintiötäni Mikalle siltä varalta että hän kauempana asuen, saattaisi päästä kiintiönsä ylittämään, jos niin hyvin sattuisi käymään. Riistanhoitoyhdistyksen seurojen keskeisessä kesäkokouksessa oli päätetty suositukseen metsäkanalintujen saalismääristä, kaikkiaan olisi mahdollista ampua 4 kanalintua, joista yksi sai olla metso. Näin tapahtunut yhteispäätös oli jo vuosien takaista yhteistyötä ja toiminut hyvin. Vuosiin oma ja tietääkseni monen muunkin seuramme jäsenen saaliskiintiö oli jäänyt täyttymättä teerienkin osalta, metsosta puhumattakaan.

         Eletään syksyä 2007 ja viimeistä jahtiviikkoa. Perjantaiaamulla lähdemme Varsasuolle Mikan kanssa. Oli tullut edellisiltana Helsingistä. Tapaamme myöhemmin Yrjön, joka jää nimikkosuolleen Ohramäentien alkupäähän. Jatkamme matkaa Varsamäentien päähän. Auto jää kääntöpaikalle. Reppu ja ase mukaan ja suolle. Minä jään avosuolle, Mikan jatkaessa suota halkaisevaan männikköniemekkeeseen, kapeaan suolle pistävään kaistaleeseen. Paikalla on pari matalaa männyntarria, joita muutaman muualta tuodun seipään avulla olen kojuni kehikon valmistanut. Noin 70 – 80 metrin päässä on muutaman männyn ryhmä, joiden latvaoksat ovat kuluneet lintujen istumapaikkoina.

         Teerenkuvani ovat mustaa samettia, tyhjiä ja saavat vatsa-aukon kautta sammalista täytettä ja pullean olemuksen. Pidän huolen, että teerenkuvan kaula ja pää saavat hyvän tuen. Tosin jätän kaulan lyhyeksi, antaakseen rauhallisen vaikutuksen. Salko ylettyisi männyistä matalamman yli, mutta päätän laittaa kuvan korkeamman männyn latvaoksien sisään, kokeeksi. Latvaoksiltaan kaikkein kuluneimman männyn jätän ilman kuvaa, täytyyhän tulijoille jäädä istuinsijoja. Sitten naamiointiverkosta ympärys kojulle ja kaikki alkaa olla valmista. Kello on puoli 9 sukeltaessani kojuuni. Sää on pilvisen harmaa, sade ikään kuin roikkuu ilmassa. Koju on vähän ahdas ja taittelen tieltäni pois muutamia vaatetustani vasten kahnaavista oksista. Tarkistan mahdollisia ampumasuuntia ja teen vielä reiän verkkoon, kohden paljaaksi kulunutta männynlatvaa. Sitten jään vain odottamaan.

         Odotusta kestää ja alan muistelemaan seuramme tekemää muutaman vuoden takaista päätöstä jättää joka vuosi jokin tunnetuista teerien soidinsoista rauhaan. Päätös on tuntunut järkevältä, seuran mailla on säilynyt kohtuullinen teerikanta vaikeinakin vuosina. Meille vanhemmille metsästäjille teerikana ja koppelo ovat käytännössä rauhoitettuja. Olemme myös alkaneet miettiä miten saisimme soidinsoitten varsinaiset pelikukot suojeltua, eli ne jotka tavallisemmin laskeutuvat soidinpaikan keskustaan ja aloittavat sointimen.  Ratkaisu on helppo, jos vain malttia riittäisi metsästäjiltä, eli kohdistaa laukaukset niihin soidinpaikan reunoille jääviin lintuihin. Näin seuran puitteissa asioista on helppo keskustella, puhua suosituksista, kun taas alueen valtionmaiden lupakirjametsästäjäinkin toivoisi edes osittain näin toimivan.

lintu.jpg

 

         Kello 9,20 teerikana tulee Kankaanpäästä päin, motkottaa kovasti lähestyessään kuvia. Aikoo laskeutua, mutta päättää sitten jatkaa kohden Varsamäkeä. 9.32 tulee kaksi kukkoa samalta suunnalta kuin kana ja istahtavat kojun vasemmalle puolen, runsaan kymmenen metrin päähän, samaan matalaan mäntyyn. Annan niiden rauhoittua, toimivat samalla elävinä houkuttimina. Myöhemmin yrittäessäni muuttaa asentoa ampumisen sallivaksi, joku liikkeistäni saa kukot siivilleen. Lentävät suuntaan kojun taakse, mutta eivät Mikalle asti. En niin tarkasti seurannut niiden mahdollista laskeutumispaikkaa, joten yllätyn, kun huomaan niiden jääneen kojun taakse metsänreunaan, noin sadan metrin päähän.  Eräs kukko erottautuu hyvin männynlatvasta. Tuota voisi yrittää?

         Muuttelen hitaasti asentoani, saadakseni mahdollisuuden ampumiselle. Asennontapainen löytyykin, tosin joudun turvautumaan erääseen hentoon verkon tukikeppiin, joka heilahtelee tukea ottaessani. Mukanani on 50-vuotislahjana saamani drillinki, haulipiiput 16 kaliiperia ja luotipiippu 7x57R patruunalle. Asetan piipunvalitsijan luotipiipulle ja alan tavoittelemaan ampuma-asentoa.

         Linnut vaikuttavat rauhallisilta, joten minunkin on syytä ottaa rauhallisesti. Polvi märkään suohon, kangas tuntuu pidättävän kosteuden. Ensimmäinen tähtäysyritys, menettelee jotenkin. Tosin tuki ei ole paras mahdollinen. Työnnän etummaisella liipaisimella luotipiipun laukaisua keventävän herkistimen päälle. Kiikarin ristikko hakeutuu kukon sivukuvaan, vähän alas, muistaen luodin lentoradan. Joudun hetken hakemaan kiikarista selkeää laidatkin näyttävää kuvaa, sitten varovainen painallus – naks! Herkistin ei laukaise luotipiipun iskuria. Olin kait painanut liipaisinta sivusuuntaan, jolloin herkistin  ei toimi. Uusi viritys, jälleen hengityksen tasaaminen, selkeä kiikarin kuva ja painallus.

         Laukaus lähtee, teeret pelmahtavat lentoon. Miten kävi? En naamiointiverkon ahtaasta rakosesta pysty toteamaan tulosta. Soitan Mikalle, kerron tapahtuneesta ja hän kertoo kuulleensa selvän osumamerkin. No, hyvä on niin. Odottelemme vielä jälkeen kymmenen ja kun lintuja ei tunnu liikkeellä olevan, alamme kokoamaan tavaroitamme.          

         Lähden katsastamaan saalistani. Puun alusista ei teertä löydy. Laajennan aluetta metsään päin, joka on raivattua alikasvustoa, ei löydy? Johan on ihme, josko se sittenkin pääsi vielä jaloilleen. Mikan lähestyessä suon reunaan, hyppään reunusojan ylitse samalle puolen, kertoakseni pettymykseni, kun huomaan teeren suon pinnalla. Hienoa! Mikalle ei ollut tullut yhtään lintua.

         Jatkossa tapaamme Yrjön, syömme eväät ja päätämme heittää lenkin Niemijärven takana olevalla kolmion muotoisella maapalalla, jota juurikaan emme ole käyttäneet. Tapaamme muutamia lintuja, mutta jäämme ilman saalista.

Muistellen, syksyä odotellen 31.07.2011. Jukka Lahtinen.

Kommentoi kirjoitusta.

Kyyhkysmetsällä

Maanantai 15.8.2011 - Henry

Kelloradio alkaa soittaa yöradion ohjelmaa, kello on 4.00. Herään tuttuun aikaan. Taitaa olla neljä kuukautta näitä aamuherätyksiä tiedossa tähän aikaan vuodesta, mutta nyt ei ollakaan lähdössä töihin... vaan kyyhkypassiin.

Siinä aamupuuroa syödessä tarkkailen säätä. Kymmenkunta astetta lämmintä ja pilvistä sekä kosteaa eilisen sateen jäljiltä. Kiirettä ei ole. Olen näinä aamunhetkinä seuraillut mihin aikaan alkaa lentoliikenne. Muutama viikko sitten näin tähän aikaan ensimmäiset linnut jo neljältä ilmassa, mutta syksy tekee tuloaan ja aikataulut muuttuvat myöhäisemmiksi.

Ennen viittä olen pellonlaidalla ja huomaan neljä kyyhkyä jo ilmassa. Seisahdun ja annan lintujen mennä. Aikaisessapa ovat. Asettelen kolme kuvaa pellolle ja siihen keskelle levittelen kymmenen litran ämpärillisen herneitä. Sitten piilokojuun, jonka rakentelin viikko sitten. Olin yhden aamun istuskelemassa ja seurailemassa mihinkä ruokailemaan saapuvat linnut tulevat istumaan ennen pellolle laskeutumistaan.

5.05 lintuja ilmassa... kiertävät ylitseni, huomaavat runsaan pitopöydän, uusi kierros... sitten tuttu ääni, laskivat puuhun. Kurkin kojusta ja näen kuusenlatvassa kyyhkysen. Matkaa on yli 30metriä. Alan vaihtamaan täys suppeaa supistinta, että ainakin onnistuisi. Hidas liike - aseen piippu on ulkona ja laukaus lähtee. Lintu putoaa, mutta muut linnut lähtevät.

5.20 lähikylältä alkaa kuulua laukauksia, aika reilustikin. Yksinäinen lintu lentää ja tulee suoraan kuville. Hetken ihmettelee kuvia ja siinä välissä olen jo tähtäys puuhissa. Huomattuaan petoksen, on jo liian myöhäistä. Haen linnun pois säikyttämästä muita. En meinaa keretä edes kunnolla koppiini, kun lintuja on jo ilmassa ja puussa. Kaksi lintua samassa latvassa hyvällä etäisyydellä, mietin mitä on tullut metsästäjätutkinnossa opetettua. Vältä parveen ampumista ja ammu vain yhtä lintua kerrallaan. Tähtään ja laukaisen. Molemmat putoavat, eli se niistä opetuksista, lohduttelen itseäni että paikka oli hyvä ja linnut aivan vierekkäin.

5.50 muutamia ylilentoja ja sitten se tapahtui. Ammuin oksien läpi vähän liian etäälle tuloksena höyheniä ja armoton ketutus, näitä pitää välttää!

6.00 neljä nuorta lintua on kiertänyt jo muutaman kierroksen. Ovat lentäneet niin läheltä, että tunnistin ne nuoriksi yksilöiksi. Kaksi istui johonkin, en näe minne ja kaksi laskeutuu siivet kaaressa kuville. Ammun toisen maahan. Lähden noutamaan lintua, kun seitsemän lintua lentää kohti. Painaudun puunrunkoa vasten, yksi kierros ja matka jatkuu, nappaan linnun mukaani ja kipaisen takaisin koppiin.

6.15 kolme lintua ilmassa. Liekö ne hetki sitten näyttäytyneet nuorukaiset kun niin ahnaasti kuville pyrkivät? Eivät laskeutuneet kuitenkaan kuville vaan puihin. En saa millään lintuja näköpiiriin, joten lähden ulos kopista ryömimään ja etsimään lintuja. Parinkymmenen metrin jälkeen näen yhden kyyhkysen männynoksalla. Samalla taskussa tärisee puhelin, viesti! Matka lintuun ei ole liian pitkä, rauhallinen tähtäys, laukaus ja lintu putoaa. Kaksi muuta lintua lähtevät samasta puusta, mutta en vain ollut niitä huomannut. Nousen ylös hakemaan saalista, kun vasta huomaan että polvet ja kyynärpäät ovat kastuneet läpimäriksi.

6.22 niin se viesti. Näiden kotisivujen pitäjä kyselee miten on aamu lähtenyt sujumaan? Niillä on linnut lentäneet kovasti korkealla, mutta ovat onnistuneet pudottamaankin. Otan kuvan omasta saaliista ja lähetän sen.

6.44 tällä välin kaksi onnistunutta pudotusta ja taas tulee viesti, tosin muualta päin. Viestissä kysellään jahdin kulkua. Pistän vastaukseksi että huippuaamu ja jo kahdeksan lintua repussa.

7.15 lintuja harvakseltaan ilmassa, kunnes seitsemän linnunparvi laskeutuu kopin ympärille. Näen yhden linnun latvassa. Tähtäys, laukaus ja lintu putoaa. Samalla lähtee aivan pääni päältä yksi lentoon suoraan poispäin. Aivan kuin B tornin peräkiekko otan linnun jyvälle, laukaus, höyheniä ilmassa lintu jatkaa, toinen laukaus ja lintu putoaa. HUH!

7.45 alkaa sataa, keräilen kuvat pois ja olen erittäin tyytyväinen aamun saaliiseen, tosin viestiä tulee. Kaverit ovat ampuneet jo liki 50 lintua. Mutta tämä riittää minulle. Olen verottanut mielestäni kantaa juuri sopivasti ja loput saavat jäädä ensivuoteen.

Kotona kun vetelen sadevarusteita niskaan ja olen valmis päivän raikkaaseen ramppaamiseen taimikossa käyn vielä katsomassa riistapellon suuntaan. Sähkölinjalla, joka sivuaa peltoani on kyyhkysiä yks.. kaksi ...kolme... yksitoista. Hyvä mieli valtaa minut. Jäihän niitä vielä.

kyhkyyset.jpg

 

Jahtiterveisin Henkka

1 kommentti .

Vanhemmat kirjoitukset »