Varsin usein oma teerijahti oli jäänyt aivan lupakauden lopulle. Olin säästänyt omaa kiintiötäni Mikalle siltä varalta että hän kauempana asuen, saattaisi päästä kiintiönsä ylittämään, jos niin hyvin sattuisi käymään. Riistanhoitoyhdistyksen seurojen keskeisessä kesäkokouksessa oli päätetty suositukseen metsäkanalintujen saalismääristä, kaikkiaan olisi mahdollista ampua 4 kanalintua, joista yksi sai olla metso. Näin tapahtunut yhteispäätös oli jo vuosien takaista yhteistyötä ja toiminut hyvin. Vuosiin oma ja tietääkseni monen muunkin seuramme jäsenen saaliskiintiö oli jäänyt täyttymättä teerienkin osalta, metsosta puhumattakaan.

         Eletään syksyä 2007 ja viimeistä jahtiviikkoa. Perjantaiaamulla lähdemme Varsasuolle Mikan kanssa. Oli tullut edellisiltana Helsingistä. Tapaamme myöhemmin Yrjön, joka jää nimikkosuolleen Ohramäentien alkupäähän. Jatkamme matkaa Varsamäentien päähän. Auto jää kääntöpaikalle. Reppu ja ase mukaan ja suolle. Minä jään avosuolle, Mikan jatkaessa suota halkaisevaan männikköniemekkeeseen, kapeaan suolle pistävään kaistaleeseen. Paikalla on pari matalaa männyntarria, joita muutaman muualta tuodun seipään avulla olen kojuni kehikon valmistanut. Noin 70 – 80 metrin päässä on muutaman männyn ryhmä, joiden latvaoksat ovat kuluneet lintujen istumapaikkoina.

         Teerenkuvani ovat mustaa samettia, tyhjiä ja saavat vatsa-aukon kautta sammalista täytettä ja pullean olemuksen. Pidän huolen, että teerenkuvan kaula ja pää saavat hyvän tuen. Tosin jätän kaulan lyhyeksi, antaakseen rauhallisen vaikutuksen. Salko ylettyisi männyistä matalamman yli, mutta päätän laittaa kuvan korkeamman männyn latvaoksien sisään, kokeeksi. Latvaoksiltaan kaikkein kuluneimman männyn jätän ilman kuvaa, täytyyhän tulijoille jäädä istuinsijoja. Sitten naamiointiverkosta ympärys kojulle ja kaikki alkaa olla valmista. Kello on puoli 9 sukeltaessani kojuuni. Sää on pilvisen harmaa, sade ikään kuin roikkuu ilmassa. Koju on vähän ahdas ja taittelen tieltäni pois muutamia vaatetustani vasten kahnaavista oksista. Tarkistan mahdollisia ampumasuuntia ja teen vielä reiän verkkoon, kohden paljaaksi kulunutta männynlatvaa. Sitten jään vain odottamaan.

         Odotusta kestää ja alan muistelemaan seuramme tekemää muutaman vuoden takaista päätöstä jättää joka vuosi jokin tunnetuista teerien soidinsoista rauhaan. Päätös on tuntunut järkevältä, seuran mailla on säilynyt kohtuullinen teerikanta vaikeinakin vuosina. Meille vanhemmille metsästäjille teerikana ja koppelo ovat käytännössä rauhoitettuja. Olemme myös alkaneet miettiä miten saisimme soidinsoitten varsinaiset pelikukot suojeltua, eli ne jotka tavallisemmin laskeutuvat soidinpaikan keskustaan ja aloittavat sointimen.  Ratkaisu on helppo, jos vain malttia riittäisi metsästäjiltä, eli kohdistaa laukaukset niihin soidinpaikan reunoille jääviin lintuihin. Näin seuran puitteissa asioista on helppo keskustella, puhua suosituksista, kun taas alueen valtionmaiden lupakirjametsästäjäinkin toivoisi edes osittain näin toimivan.

 

         Kello 9,20 teerikana tulee Kankaanpäästä päin, motkottaa kovasti lähestyessään kuvia. Aikoo laskeutua, mutta päättää sitten jatkaa kohden Varsamäkeä. 9.32 tulee kaksi kukkoa samalta suunnalta kuin kana ja istahtavat kojun vasemmalle puolen, runsaan kymmenen metrin päähän, samaan matalaan mäntyyn. Annan niiden rauhoittua, toimivat samalla elävinä houkuttimina. Myöhemmin yrittäessäni muuttaa asentoa ampumisen sallivaksi, joku liikkeistäni saa kukot siivilleen. Lentävät suuntaan kojun taakse, mutta eivät Mikalle asti. En niin tarkasti seurannut niiden mahdollista laskeutumispaikkaa, joten yllätyn, kun huomaan niiden jääneen kojun taakse metsänreunaan, noin sadan metrin päähän.  Eräs kukko erottautuu hyvin männynlatvasta. Tuota voisi yrittää?

         Muuttelen hitaasti asentoani, saadakseni mahdollisuuden ampumiselle. Asennontapainen löytyykin, tosin joudun turvautumaan erääseen hentoon verkon tukikeppiin, joka heilahtelee tukea ottaessani. Mukanani on 50-vuotislahjana saamani drillinki, haulipiiput 16 kaliiperia ja luotipiippu 7x57R patruunalle. Asetan piipunvalitsijan luotipiipulle ja alan tavoittelemaan ampuma-asentoa.

         Linnut vaikuttavat rauhallisilta, joten minunkin on syytä ottaa rauhallisesti. Polvi märkään suohon, kangas tuntuu pidättävän kosteuden. Ensimmäinen tähtäysyritys, menettelee jotenkin. Tosin tuki ei ole paras mahdollinen. Työnnän etummaisella liipaisimella luotipiipun laukaisua keventävän herkistimen päälle. Kiikarin ristikko hakeutuu kukon sivukuvaan, vähän alas, muistaen luodin lentoradan. Joudun hetken hakemaan kiikarista selkeää laidatkin näyttävää kuvaa, sitten varovainen painallus – naks! Herkistin ei laukaise luotipiipun iskuria. Olin kait painanut liipaisinta sivusuuntaan, jolloin herkistin  ei toimi. Uusi viritys, jälleen hengityksen tasaaminen, selkeä kiikarin kuva ja painallus.

         Laukaus lähtee, teeret pelmahtavat lentoon. Miten kävi? En naamiointiverkon ahtaasta rakosesta pysty toteamaan tulosta. Soitan Mikalle, kerron tapahtuneesta ja hän kertoo kuulleensa selvän osumamerkin. No, hyvä on niin. Odottelemme vielä jälkeen kymmenen ja kun lintuja ei tunnu liikkeellä olevan, alamme kokoamaan tavaroitamme.          

         Lähden katsastamaan saalistani. Puun alusista ei teertä löydy. Laajennan aluetta metsään päin, joka on raivattua alikasvustoa, ei löydy? Johan on ihme, josko se sittenkin pääsi vielä jaloilleen. Mikan lähestyessä suon reunaan, hyppään reunusojan ylitse samalle puolen, kertoakseni pettymykseni, kun huomaan teeren suon pinnalla. Hienoa! Mikalle ei ollut tullut yhtään lintua.

         Jatkossa tapaamme Yrjön, syömme eväät ja päätämme heittää lenkin Niemijärven takana olevalla kolmion muotoisella maapalalla, jota juurikaan emme ole käyttäneet. Tapaamme muutamia lintuja, mutta jäämme ilman saalista.

Muistellen, syksyä odotellen 31.07.2011. Jukka Lahtinen.