Peurakytiksellä taas kerran 1.11.2012

Taas kerran sitä tuli  istuttua kytiskopissa. Viikonloppuna oli ollut jo kovastikin pakkasta ja lunta oli maassa useampi sentti, mutta nyt oli sateista. Aamulla olin lisännyt syömistä ruokintapaikalle ja samalla noteerannut, että liikettä oli ollut ruokintakatoksella. Rehukaaliakin oli vielä vaikka kuinka. Koko päivän kestänyt tihkusade oli vienyt lumet lähes kaikki.

Istuin kopissa vanha luottoaseeni TAP 375 (Tampereen asepaja, hirvenhiihto ampumakivääri) matkassa. Olen tykästynyt tähän aseeseen, vaikka ”alan” miehet löytävät siitä moitittavaa. Lukossa on ns. tykkisulku, yhdeksällä olakkeella, kolmessa ryhmässä. Lipas on kiinteä ja  päältä täytettävä. Liipaisuvastus on melko napakka, mutta täsmällinen. En ole onnistunut saamaan liipaisua herkemmäksi, liipaisimen täsmällisyyden kärsimättä, joten olen hyväksynyt reilumman liipaisuvastuksen. Tämä on Tampereen asepajan viimeisiä aseita, tätä mallia, jonka he tekivät. Tukissa ei ole säätöjä, mutta se istuu minulle kuin nakutettu. Pidän tästä aseesta. 

Tähtäinkiikarina minulla on Zeiss 2,5-10x52. Se maksoi aikoinaan paljon markkoja, mutta ei tunnu enää paljolta, yli 30 vuoden käytön jälkeen. Hyvä kiikari on useimmiten kalliimpi kuin ase, niin tässäkin tapauksessa. Pitää vain muistaa, ostaessa, että ”raudassa ei ole raha hukassa”.

Molemmat olen ostanut Alajoen Eikalta, Alavudelta. Einon kanssa tein monet ase- ja kiikarikaupat. Tykkäsin asioida Einon kanssa. Hän oli hirvittävän hyvä ammunnan asiantuntija.

Olin tullut kopille hyvissä ajoin, ennen kolmea. Tavoittelin kaurista.

Tällä erää ei tarvinnut istua pitkään, kun naaras peura (jota luulin siinä vaiheessa kauriiksi) ilmestyi riistapellolle, seisoskeli, haukkasi välillä rehukaalia ja  taas kuunteli.

Tässä välissä laitoin viestin Markulle, peurapäällikölle, että säästetäänkö. Markku kuittasi, että kaada vain.

Tällä välin peura oli poistunut pellolta ja minä jäin odottelemaan lisätapahtumia. Noin kolmen vartin kuluttua samainen peura palasi peltoaukealle, mutta etäälle. Pikku hiljaa peura lähestyi riistapeltoa. Olin valmiina. Kiväärini oli hiekkapussin päällä. Kevyesti kiristin asetta hartiaani vasten, asetuntuma oli hyvä. Peura pysähtyi, sivuttain minuun nähden, jolloin laukaisin tavoitellen säkäosumaa. Lyhyemmästä matkasta tähtäisin polttimoon, mutta tällä erää oli etäisyyttä sen verran, että oli otettava varman päälle. Lihaa ei saisi mennä hukkaan.

Se putosi heti. Kaikessa rauhassa könysin kopista ulos, aseeni kanssa.  Kuinka ollakaan, kun olen maan kamaralla, niin peura nousee pystyyn ja aloittaa pakenemisen. Ammun pakenevaa peuraa, ei tapahdu mitään. Matkaa on jo kyllin pirusti, kun peura kääntyy ja laukaisen. Sinne se kaatuu, lähelle metsän reunaa. Olen huojentunut… en välttämättä tyytyväinen. Juoksen pilkkihaalareissa peuralle ja pistän.  Tutkin osumiani. Eka osumani oli hyvä, säkäpatti hajalla, toinen oli viistänyt aivan korvan juuresta, tehden naarmun ja kolmas keskelle, lavan taakse. Minun ei ole ennen tarvinnut ”paikkoa”, kytiksellä.

Vähän harmitti koko kaato, mutta siinä se on, kaunis peuranaaras, syrjällään. Vasta kun ammuin ja peura karkkosi, nosti se ”pyrstöpeilin” pystyyn. Olin pitänyt sitä jo hetken kaurisemänä, että sillei….

Soittelin Markulle, että kaato suoritettu. Suolistin, laitoin pikku tikun turvasta lävitse ja aloin kiskoa saalista perässäni. Kivääri vasemmassa kädessä ja oikean käden jatkeena oli saalis. Pilkkihaalareiden sisään alkoi kertyä lämpöä. Vetomatkaa oli useampi sata metriä.

Normisti  kaadon jälkeiset rutiinit tulee suoritettua itse…paloittelua myöden, mutta tällä erää oli Markku vahvasti hengessä mukana. Ehti jopa vetokaveriksi loppumatkalle.

Tämän peuran takakinkut paistaa Tane jahtiviikolle välipalaksi ja selkäfilettä nautitaan ehtoolliseksi.

Tervetuloa, jahtikaverit, nauttimaan lihallisista iloista.

t. Kyösti

Ps. Harrin kytiskoppi on muuten hyvä, mutta kaatajan tulee varautua kirjoittamaan joka kaadosta juttu meidän seuran sivuille. Liekö siitä johtuvaa, että kopilla ei ole ollut vilskettä...