Uudet tarinat

Uusimmat kuvat

moskun_synttarit_2014-tammikuu_2015_171
img_1657

Metsästystä Kroatiassa - Osa 1

Share |

Maanantai 13.5.2013 klo 10:16 - Satunnainen metsästäjä


Satunnaiselle metsästäjälle ja hänen muutamalle ystävälleen tuli vuoden alussa pakottava tarve järjestää metsästysmatka vielä saman talven lumilla. Aikatauluja ei kuitenkaan saatu sovitettua yhteen siten, että Viron sikajahtiin oltaisiin ehditty, joten katse päätettiin suunnata kauemmas Eurooppaan. Avuksi kohteen etsintään valjastettiin ehtymätön tiedonlähde,internet. Listoilta poistui yksi kerrallaan Espanjan Ibex, alppien chamoix  ja ibex kuten muutkin vaihtoehdot, joita pidimme kalliina. Lopulta turhan tiedon syövereistä löytyi kultajyvänen, Artemis Hunting Ltd. (http://www.artemis-hunting.com/) Kyseinen metsästysmatkajärjestäjä on erikoistunut Kroatiassa tapahtuvaan metsästykseen ja pienen selvittelyn jälkeen löytyi sopiva ajankohta Adrianmeren rannikolle muflonimetsästystä varten. Myös metsäkauriin metsästykseen tulisi mahdollisuus niin halutessamme. Matkanjärjestäjän saamat arvostelut olivat loistavia, joten uskaltauduimme matkaa alkaa järjestämään. Ajankohdaksi valikoitui 18-23.4.2013, joista ensimmäinen ja viimeinen päivä olivat matkapäiviä. Ennakkomaksut maksettiin ja reissun odotus alkoi.

 

Ennen matkaa kommunikointi sujui hyvin ja saimme ohjeistusta sopivasta vaatetuksesta metsästykseen soveltuviin ammuksiin. Hiukan huolestutti ohjeistus, että ase ja panokset tulisi muflonimetsästystä varten testata 500m etäisyyteen saakka, vaikka ”yrittäisimmekin päästä lähemmäs, n. 200m päähän”. Muutaman netistä löytyneen ja sähköpostiin saadun videon myötä kuitenkin tuli selväksi, että ampumamatkat tulisivat olemaan pitkiä ja olosuhteet muutenkin haastavia. Ampumassa tulikin käytyä ennen matkaa n. 50 laukausta, mutta varsinaisten pitkien ratojen puutteessa ja sopivien ”luonnon ampumaratojen” ollessa auraamattomien teiden takana piti kohdistus yrittää tehdä ballistisen taulukon perusteella 100m radalla. Tämä jätti lisäjännityselementin varsinaista metsästystä ajatellen. Panokseksi .308 aseeseeni reissua varten valikoitui Hornadyn GMX 165gr Superperformance lähinnä sen nopeuden ja laajenevuuden vuoksi. Jonkinlaista kasaakin sillä sai aikaiseksi.

 

  1. Päivä:

 

Matkan ajankohta koitti ja reissuun lähdettiin suurin odotuksin. Säätiedotuksen mukan perillä odottaisi 15-19 asteen lämpötila ja mahdollisesti sadetta yhtenä päivänä. Aamulento Helsingistä lähti klo. 06.35, joten aamuherätys oli aikainen.  Aseiden jättäminen kotimaassa lentoyhtiön vastuulle sujui helposti ja Zagrebiin matkustettiin Munchenin kautta. Perillä yllätys oli suuri, kun ”Luovutetaan vain henkilökohtaisesti laukun omistajalle”  -merkityt ase- ja matkalaukut, joissa ammukset olivat, kiersivat matkatavarakarusellia kaiken muun tavaran mukana. Nostimme laukut mukaan ja aloimme miettimään ohjeistuksen seuraavaa kohtaa, joka oli kuulunut, että aseet tulisi ilmoittaa saavuttaessa, jotta saisimme paikalliset kantoluvat. Tullissa ei näkynyt ketään kuten ei myöskään toisessa palvelutiskissä, joten yhdessä tuumin kävelimme vihreää linjaa myöten Kroatiaan, laittomine aseinemme.

 

Vastaanottoaulassa kuitenkin odotti kuvista tuttu hahmo, isäntämme Tomo Svetic. Tomo kävelytti meidät välittömästi tervehdysten jälkeen takaisin tullin ovelle, jonka jälkeen asiat alkoivat rullaamaan. Ensin takaisin kansainväliselle puolelle, passien ja eu asepassien esittelyä, aseiden tarkastukset ja ammusmäärien kyselyt. N. 30 minuutin kuluttua kaikilla kolmella matkustajalla oli paikalliset kantoluvat ja saatoimme astua ulos Zagrebin lentoasemalta kohti vehreämpiä metsästysmaita.

kuva_12.jpg

 

Ulkona odotti täysi kesä, 24 astetta lämmintä ja aurinko helotti taivaalla. Tomon Nissan Patrolin peräkontti tungettiin täyteen tavaraa ja lähdimme ajamaan kohti majoitupaikkaa Gospic:in kaupunkia, Lika-Senj:in piirikunnassa/läänissä. Matka sujui hyvin ja reilun kahden tunnin ajon jälkeen olimmekin jo lähestymässä kohdetta. Isäntä totesi hiukan ennen hotellia, että meillä olisi 10 minuuttia aikaa vaihtaa jahtikamppeet päälle, sillä lähtisimme välittömästi metsäkaurisjahtiin. Asiasta hiukan hämmästyneenä kuitenkin suoriudumme, armeijan käyneinä miehinä, annetusta tehtävästä siihen annetussa ajassa.  Patrolli täytettiin uudelleen ja ajoimme lyhyen matkan Gospicin keskustaan, jossa tapasimme tulevat metsästysoppaamme paikallisessa kahvilassa. Matkanjärjestäjä Tomon englanninkieli oli hyvä, samoin kuin paikalliset metsästysoikeudet omistavan Mishan, mutta muut tulevat oppaamme eivät englantia montaa sanaa puhuneet. Kahvilassa kuitenkin selvisi, että illan metsästyksen oppaanani tulisi toimimaan herra, jota kutsuttiin Tappajaksi. Nimi ei tullut kuulemma metsästyksestä, vaan johti juurensa hiukan yli 20 vuoden takaiseen Balkanin kriisiin, jonka näyttämönä myös Gospic oli toiminut. Sen tarkemmin Tappajan lempinimen syntymähistoriaa ei avattu, enkä sitä myöskään alkanut kyselemään.

 

Sodan jäljet olivat vielä näkyvillä pitkin kaupunkia ja hiljaisuudessa katselimme siellä täällä näkyviä raunioituneita taloja ja niin käsiaseiden kuin isompienkin aseiden jättämiä jälkiä matkalla kohti varsinaisia metsästysalueita. Joillakin päärautatien varren sivustan kaduilla lähes kaikki talot olivat uudelleen rakennettuja, koska serbit olivat käyttäneet junanvaunuihin asennettuja tykkejä kaikkiin rautatienvarren kohteisiin, jotka pääasiassa olivat siviilien asuintaloja. Kuin pisteenä iin päälle, kääntyessämme isommalta maantieltä pois, oli tien laidassa miinakentästä varoittavia kylttejä. Siinä kohtaa tietenki alkoi puntit hiukan tutista ja kyselimme, että kuinka hyvin itseasiassa miinakentät olikaan kartoitettu ja purettu. Vastaus sekä helpotti että ei. Nämä kyltit oli laitettu paikoilleen, jotta salametsästäjiä hillittäisiin, mutta alueella oli myös oikeita, purkamattomia miinakenttiä. Näihin emme kuulemma metsälle menisi ja meillehän se sopi vallan mainiosti.

 

Kroatiassa metsästysoikeus maihin on aina valtiolla ja maanomistajat saavat käyttää maitansa laiduntamiseen tai maanviljelyyn. Metsästysoikeudet vuokrataan joko metsästysseuroille tai yksityisille, jotka hoitavat ja vastaavat alueensa riistakannoista itsenäisesti. Paikallisella isännällämme Mishalla oli oikeudet n. 14 000 hehtaarin alueeseen, johon kuului vaihtelevaa maastoa aaltoilevevasta niitystä kumpuileviin kukkuloihin.

kkuva_2.jpg

kkuva_3.jpg

Alueelta metsästetään vuositasolla 35 metsäkaurista, 160 villisikaa, 2 karhua,jonkin verran kuusipeuroja, muutama susi (lupien määrästä riippuen) sekä lukuisia eri pienriistalajeja, kuten fasaaneja, jäniksiä, viiriäisiä ja lehtokurppia. Riistakannan ruokintaan,osin automaattien avulla,  kului vuositasolla n. 25 tonnia omenoita ja 60 tonnia maissinjyviä sekä sekalainen määrä muuta apetta. Myös nuolukiviä oli siellä täällä. Mishalla oli myös muutamia palkollisia, jotka toimivat aluella metsästysoppaina ja riistanhoitajina. Alueen metsästysvuokraoikeus maksaa vuositasolla n. 13500€ ja ruokinta- ja palkkakuluineen kustannukset vuositasolla olivat noin. 60 000€, joka tulisi kattaa maksavilta metsästäjiltä tulleilla kaatomaksuilla. Koska varsinaiset tulot olivat riippuvaisia kaadoista, olivat isännät tarkkailleet monta päivää ennen metsästäjien saapumista missä, miten ja mihin aikaan tavoiteltu riista aluella juuri silloin liikkui.

 

Sinä iltana kuitenkin tavoitteena oli metsäkauris. Pian pysähdyimme pienen, vehreän peltokaistaleen reunaan, johon minut pudotettiin oppaani kanssa. Ase tuli ladata välittömästi ja muuna ohjeistuksena oli, että seuraa oppaan perässä muutaman metrin päässä ja ammu vasta kun hän antaa luvan ja osoittaa mitä eläintä sopii ampua. Opas kantoi mukanaan bambusta tehtyä kolmijalkaista ampumatukea, jota voisi tilanteen sattuessa hyödyntää. Oppaan lempinimi muistui tuossa vaiheessa uudelleen mieleen ja vaikka mieltäni helpottikin, ettei hänellä ollut asetta mukana, en hetkeäkään epäillyt etteikö hän olisi pystynyt paketoimaan minut kädet sidottuina ja silmät ummessa. Maasto oli helppokulkuista, ruohopeitteistä niittyä, jota halkoi todella kirkasvetinen joki. Siellä täällä oli tiheämpiä metsäkaistaleita, juuri sopivia piilopaikkoja kauriille ja villisioille. Taustalla häämöttivät mm. Paklenican kansallispuiston lumihuippuinen vuoristo, jonka korkeimmat kohdat ulottuivat lähes 1800 metrin korkeuteen. Keli oli hieno, maisemat kauniita ja odotukset korkealla. Kävely sujui leppoisasti ja joka puolella näkyin riistan jättämiä jälkiä. Villisiat olivat paikoin myllertäneet suuria alueita ihan mullalle, suurimpien kuoppien ollessa lähes metrin syvyisiä ja pari halkaisijaltaan. Joka puolella näkyi kauriin jälkiä, mutta ne olivat syntyneet maan ollessa märkä. Nyt maata peitti orastava vihreä ruoho ja seassa olevat kuivat lehdet ja kortteet. Opas sanoikin muutaman tunnin kävelyn jälkeen, kun oltiin nähty vain haukkoja ja lampaita, että kauriit ovat piilossa puskissa kun ruoho ei ole vielä kasvanut. Heinäkuussa tilanne olisi kuulemma toisin. Illan alkaessa hämärtyä törmäsimme ensimmäisiin kauriisiin, jotka kuitenkin olivat naaraita. Tavoitteena oli löytää pukki, ja nimenomaisesti 6 piikkinen sellainen. Lisää kauriita nähtiin, jopa saaliksi kelpaavia, mutta ne tuntuivat olevan arkoja ja lähtivät karkuun puskien takaa ja avonaisella niityllä usean sadan metrin päästä. Sinä iltana saalista ei tullutkaan, mutta 5-6km kävelylenkki teki hyvää pitkän matkapaivän jälkeen ja ensimmäinen kosketus paikalliseen luontoon ja metsästykseen oli saatu. Metsästystoverit olivat myös nähneet kauriita ja toinen oli nähnyt myös ison villisikakarjun, mutta ampumapaikkoihin eivät olleet hekään päässeet. Tunnelma oli kuitenkin huipussaan ja kaikki innoissaan, kun riistaa oli nähty.

 

Hotellilla olimme takaisin hiukan ennen kymmentä illalla ja pikaisen illallisen (mixed grill, 400g lihaa per nuppi lisukkeineen)  ja muutaman oluen jälkeen olimme täysin valmiit nukkumaan. Aamulla olisi lähtö klo. 05.30 kohti Adrianmenren rannikkoa ja muflonimetsästystä.

kkuva_4.jpg

2. Päivä

Aamuherätys oli karu, kuten aina,  ja hiljaisuudessa pakkasimme laukkumme ja hiippailimme ulos, jossa Tomo jo meitä odotteli. Ajomatka rannikolle Gospic:sta kesti noin tunnin ja vei meidät vuoriston yli. Korkeimmillaan tie oli n. 1,2km korkeudessa merenpinnasta ja ylityksen korkeimmalta kohdalta avautui uskomaton näkymä Adrianmerelle ja Kroatian saaristoon. Mutkitteleva tie laskeutui alas kohti rannikkoa, Karlobagin kylään, josta rannikkotietä ajettiin kohti pohjoista. Varsinaiset metsästysmaat olivat Karlobagin pohjois-, Pag:in saaren itä- ja Jablanac:in eteläpuolella ja tie #D8 länsipuolella. Autosta katsottuna alue tuntui kapealta ja pieneltä kaistaleelta vuorten ja rannan välissä ja ihmettelinkin kuinka mikään eläin voisi elää niin kuivassa ja kivikkoisessa maastossa.

 

Saavuimme muflonimetsästyksen isäntiemme kylään, jossa nautimme aamupalaksi itse tehtyä muflonisalamia ja vuohenjuustoa tuoreen leivän päällä. Salami oli erinomaista ja metsästäjät kuulemma kaikki tekivät omat makkaransa ja kilpailivat niiden maulla keskenään. Aamupalaa syödessämme yksi oppaista havaitsi vuorten huipulla kaksi balkanin chamoista,  joiden kalliokiipeilytaitoja auringon noustessa ihastelimme kiikareiden lävitse. Aamupalan lopetettuamme aurinko oli jo noussut ja ilma oli täysin tyyni ja näytti siltä, että päivästä olisi tulossa lämmin. Seuraavaksi  jakaannuimme kolmeen autoon, 2 opasta ja  1 metsästäjä per auto, toivotimme toisillemme metsästysonnea ja lähdimme liikkeelle. Kaikilla paikallisilla metsästäjillä oli nelivetoautot ja hyvin pian selvisinkin, miksi näin on. Varsin kapeaa päätietä lukuunottamatta kaikki sivutiet olivat kivisiä, kuoppaisia, jyrkkiä ja huonossa kunnossa. Itsellä ei olisi tullut mieleenkään ajaa autolla paikoista, joihin nämä tuntuivat huoletta ajavan. Rinteet olivat paikon niin jyrkkiä ja tiet kapeita, että autoa ei saanut kääntymään kerralla, vaan keula tuli ensin ajaa mahdollisimman lähelle jyrkkää reunaa, peruuttaa pätkä ja kääntää taas tien suuntaiseksi, jotta ajaminen onnistuisi. Itse irroitin turvavyön, ja roikuin ovenkahvassa, jotta saisin oven mahdollisimman nopeasti auki jos jarrut eivät jostain syystä pitäisikään ja auto näyttäisi jyrkänteen reunan yli menevän. Pelko oli kuitenkin näiltä osin turhaa. Muutamia kertoja ajaessamme pysähtelimme kiikaroimaan kukkuloiden ja rotkojen rinteitä josko saalista näkyisi, mutta sillä kertaa eivät pässit halunneet helpoksi metsästystä tehdä. Siispä parkkeerasimme auton erään hyvin kapean tien päähän, muutaman ränsistyneen hökkelin viereen ja lähdimme kävelemään maastoon.

 

Maastosta meitä oltiinkin jo etukäteen varoiteltu, mutta mikään ei ollut valmistanut kuitenkaan todellisuuteen. Koko maasto oli kallioista, kivistä pirunpeltoa, jyrkkiä rotkoja, pystysuoria seiniä ja putouksia , lukuisia käsin kasattuja kiviaitoja ja ne varsinaiset kivet olivat äärimmäisen teräviä.

kkuva_5.jpg

kkuva_6.jpg

Kiviaidat olivat kuulemma ainoa tapa merkitä maanomistusrajoja maastoon. Hyvin nopeasti huomasin miksi ehdottomana vaatimuksena oli ollut paksunahkaiset, tukevat, vaelluskengät. Lisäksi maastossa oli siellä täällä kitukasvuisia, piikkisiä puita ja pensaita, jotka suomalaisten serkkujensa sijaan eivät antaneet periksi senttiäkään, eli läpikävely oli aina kivuliasta ja hankalaa ellei jopa mahdotonta. Puolen tunnin kävelyn jälkeen olin jo joutunut luopumaan pitkähihaisesta paidasta kuumuuden vuoksi ja sekä käteni että käsivarteni olivat verisillä naarmuilla ja haavoilla terävien kivien ja oksien vuoksi. Kädet ja kämmenet vahingoittuivat kun jouduttiin ottamaan tukea jyrkässä rinteessä kivistä joko laskeutumisen tai nousun aikana. Monesti ihmettelin, että kuinkahan monta ruumista vuodessa tulee tässä metsästyksessä itse metsästäjistä. Tomo ottikin varsin pian esille kuntosaleilla yleisesti käytetyt painonnostohanskat, jotka hän veti käteensä. Mielessäni ajattelin, että olisi tästäkin ehkä voinut mainita ennen reissun alkua ja tämä olikin ainoa hetki jolloin koin jonkinasteista tyytymättömyyttä matkanjärjestäjää ja reissua kohtaan.

 Kivikossa kuljettin peräkkäin siten, että yksi opas edellä, ampuja välissä ja toinen opas perässä. Mufloneista ei oltu vielä nähty jälkeäkään, mutta pian kuuluikin erään rotkon vastarinteeltä kolinaa ja kalahduksia kun kivet vyöryivät rinnettä alas. Opas välittömästi viittoili painumaan matalampaan asentoon ja etsi itselleen hyvän kohdan mistä tarkkailla rinnettä. Itsekin kyyristyin kivikasan viereen ja nostin kiikarit silmille ja pian lauma mufloneita tulikin näkyviin. Vastarinnettä juoksi ylöspäin muutaman sadan metrin päässä lauma mufloneita joita tähtäimen läpi tiirailin. Muutama pässikin joukossa oli, mutta en kuitenkaan saanut oppaalta ohjeistusta mitä eläintä olisi soveliasta ampua, joten tämä tilaisuus meni ohi. Jatkoimme kivikkovaellusta, itse ainakin hengästyneenä ja adrenaliiniä veressä "läheltä piti" tilanteen vuoksi. Pian kuitenkin adrenaliini katosi ja tilalle jäi vain puuskutus kun yritin oppaan perässä kivikossa pysyä. Varsin nopeasti törmäsimme seuraavaan laumaan, joka näytti laiduntavan hiukan vehreämmässä paikassa kiviaitausten keskellä. Tässä laumassa oli lähes 20 eläintä, jotka yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naaraita tai kilejä ja se ainoa pässikin oli vasta 2 vuotias (näin minulle kerrottiin) ,eikä siten vielä kelvollinen saalis. Lauma havaitsi meidät ja lähti vauhdilla liikkeelle, kiviaidoista mitään välittämättä, kadoten kukkulan taakse nopeasti. Opas kertoi, että kun he havaitsevat uhan, niin keskimäärin lauma liikkuu aina 2 km ennenkuin pysähtyy uudestaan. Tämä selitti, miksi emme koskaan lähteneet seuraamaan pakenevaa laumaa. Kävelimme vielä hetken aikaa lauman menosuuntaan, kunnes tulimme todella upeaan paikkaan, josta oli yli 100m suora pudotus alas ja mahtavat näkymät useaan kapeaan solaan ja Adrianmerelle. Jäimme tähän paikkaan kiikaroimaan ja lepäämään hetkeksi. Koska mitään lisähavaintoja emme tehneet  kävelimme takaisin autolle ja siirryimme toiseen paikkaan.

kkuva_7.jpg

kkuva_8.jpg

kkuva_9.jpg

Toisessa paikassa jätimme auton päätien viereiselle levähdyspaikalle ja laskeuduimme jyrkkäreunaiseen solaan, jota pitkin vuoriston sulamisvedet olivat vielä jokin aika sitten valuneet. Solassa ei tuullut lainkaan ja kuumuus oli jo varsin sietämätön. Laskeuduttuamme muutama sata metriä tieltä lähdimme nousemaan solan vasenta reunaa ylös ennen erästä mutkaa. Olimme nousseet n. 50m solan pohjalta kun saavuimme mutkaan ja opas havaitsi liikettä edessä. Opas viittoi minut vierelleen ja asetuin ampuma-asentoon todella jyrkkän pudotuksen reunalle. Solan pohjalla ja vastapuolen rinteillä oli kovasti liikettä ja vilsettä.Kaivoin etäisyysmittarin taskustani ja mittasin matkan lähimpään eläimeen, 235m. Tämä porukka oli kuitenkin kilejä ja naaraita, mutta kauempana oli 4 kappaletta hienosarvisia pässejä, joista opas sanoi, että ”Shoot if you want”, eli ammu jos haluat. Etäisyysmittari näytti näihin olevan matkaa 418m ja eläimet olivat koko ajan liikkeessä. Hain ne kuitenkin kiväärin kiikaritähtäimeen ja mietin, miten paljon ylös tulisi tähdätä kun ampumamatka on näinkin pitkä.

kkuva_10.jpg

En onneksi kerennyt  asialle mitään tekemään kun opas jo koputti olkapäähäni ja sanoi, että lähdetään. Hän oli ollut puhelimessa ja toinen opasporukka oli havainnut varjossa lepäävän pässilauman hyvin lähellä tietä ja lähtisimme niitä jahtaamaan. Samalla sain tietää, että yksi matkakavereistani oli jo muflonin saanut ammuttua ja hän oppaineen odottaisivat tien vierellä missä muflonit oli havaittu. Tästä seurasikin sitten yksi raskaimmista vaellusetapeista mitä olen koskaan joutunut tekemään, sillä kuljimme pikamarssia takaisin solan pohjalle ja takaisin ylös solaa pitkin ilman yhtään taukoa. Autolle päästessämme jalkani olivat aivan maitohapoilla, pulssi hakkasi järjettömästi enkä kyennyt huohotukseltani puhumaan. Kaivoin repusta vesipulloni ja tyhjensin litran vettä kolmella kulauksella.

 

Ajoimme autolla kunnes saavuimme pienen, tien oikealla puolella olevan huoltoaseman kohdalle jota vastapäätä oli levähdysalue, jossa metsästyskaverini oppaineen istuivat ja nauttivat virvokkeita. Metsästyskaverini naama oli yhtä hymyä kun hän kertoi miten oli oman kaatonsa saanut. Kanjonin vastapäistä rinnettä oli kulkenut useampi pässi, joita opas oli antanut luvan ampua. Matkaa oli ollut etäisyysmittarin mukaan 243m kun ystäväni oli liipaisinta painanut. Pässi oli kaatunut ja vierinyt jyrkkää rinnettä alas muutamia kymmeniä metrejä kunnes oli taas noussut ylös. Kaverini ampui toisen kerran ja pässin takapää notkahti, mutta liike jatkui. Kolmannen laukauksen jälkeen pässi kellahti eikä tulisi enää ylös nousemaan kuin kannettuna. Kaikki kolme laukausta osuivat maaliinsa ja paikalliset pitivätkin ystävääni varsinaisena tarkka-ampujana. Saalista ei tarvitsisi itse rotkosta noutaa, vaan erillinen hakuporukka kävisi sen sieltä hakemassa.

 

Kuuntelin tämän tarinan jännittyneenä, sillä samalla katselin välillä kiikareista edessäni, varjoisassa solassa, paikalle harvinaisesti vihreän ruohon keskellä makaavia pässejä. Matkaa eläimiin oli 242m muutamia kymmenejä metrejä alamäkeen. Oppaat totesivat, ettei mitään kiirettä olisi, pässit olivat keskipäivän tauolla ja tulisivat makoilemaan siinä hyvän tovin. Minulle haettiin huoltoasemalta kylmä olut, jonka aika nopeasti kurkustani alas kaadoin. Sen jälkeen alettiin erään auton konepeltiä vasten kasaamaan repuista ampumapaikkaa seisten. Hiukan arvellutti päätien varressa, auton konepellin päältä ampuminen, mutta pässit olivat siinä ja paikalliset innoissaan. Homma kuitenkin keskeytyi, kun asema oltiin saatu valmiiksi ja paikalliset oliva kiikaritähtäimeni läpi käyneet läpi minkälaisia pässejä laumassa oli. Paras oli sen verran puiden ja pusikon peitossa, ettei sitä pystyisi kyseiseltä paikalta ampumaan, joten autoa siirrettiin parikymmentä metriä taaksepäin ja asemat valmisteltiin uudelleen. Nyt olikin sitten tosi kyseessä ja otin ampuma-asennon ja tähtäsin hartaasti. Vieressäni oli 4 paikallista metsästysopasta ja muflonin kaatanut ystäväni ja kaikki seurasivat kiikareiden läpi kohteena olevaa eläintä ja sitä, miten suoriutuisin. Matka oli hiukan alle kohdistusmatkan ja tähtäsin maassa makaavaa, sivuttain minuunpäin olevaa muflonia. Päättelin, että jos tähtäyspiste olisi maan ja muflonin rajalla, ei laukaus ainakaan menisi yli. Hidas veto liipasimesta ja aseesta kuului klik. En ollut muistanut ladata asetta kun autosta ulos nousin. Latasin aseen ja totesin ääneen, että kokeillaas uudelleen samalla itsekseni kiroten kuinka hölmöltä vaikuttaisin. Otin ampuma-asennon uudelleen, tähtäsin hartaasti ja juuri kun pässi käänsi päänsä suoraan minua kohti laukaisin. Rekyylin vuoksi en nähnyt tähtäimen läpi osuiko laukaus, vaan nousin suoraksi ja katsoin kun lauma laukkasi kukkulan laelle ja taakse. Oppaat sanoivat, että laukaus näytti menneen vasemmalta ja ylhäältä ohi, mutta joku menisi vielä paikalle varmistamaan. Odottelimme kunnes eräs oppaista pääsi paikkaan, jossa muflonit olivat maanneet jolloin asia varmistui. Laukaus oli todellakin mennyt ohi vasemmalta ja yli. Olin kohtalaisen varma, etten ollut heilahtanut laukaisuhetkellä ja asentokin oli ollut varsin hyvä, joten ihmettelin miten näin oli voinut tapahtua. Siirryimme tämän jälkeen autoihin ja ajoimme takaisin aamupalapaikkaan, jossa tulisimme syömään lounasta. Kysyin matkalla matkanjärjestäjältä olisiko jossain lähellä paikkaa, jossa voisin tarkistaa aseen kohdistuksen ja sovimme, että lounaan jälkeen näin tehtäisiin.

 

Lounasta odotellessamme seurueemme kolmaskin metsästäjä saapui paikalle ja hänkin oli päässyt ampumaan mufloneita, mutta ampunut ohi. Matkaa myös hiukan reilut  240m ja liikkeessä olevaan eläimeen, jyrkässä kulmassa alaspäin kiireesti 2 laukausta, eikä kumpainenkaan ollut osunut. Siinä sitten molemmat puhisimme huonouttamme ja syytimme välineitämme. Onneksi pääsisimme aseet kohdistamaan lounaan jälkeen oli yhteinen toteamus. Lounaan odottelu venyi kun odotimme porukkaa, joka oli hakemassa ystäväni ampumaa muflonia. Vihdoin he saapuivat ja hetkeksi alkoi melkoinen mökä ja käsien huitominen kun selvisi, että toinen oppaista oli muflonin tapaan kaatunut jyrkässä rinteessä ja vierinyt  terävässä kivikossa parikymmentä metriä alaspäin, mutta oli onneksi saanut vauhdin pysäytettyä. Hänellä oli lukuisia pitkiä haavoja ja vertavuotavia ruhjeita. Samalla kävi ilmi, että pari vuotta aiemmin eräs oppaiden kollegoista oli kuollut vastaavalla tavalla, kaatunut jyrkässä rinteessä hakiessaan turistin ampumaa eläintä.  Nämä kaverit tekivät töitään oikeasti vaarallisessa ympäristössä ja henkensä uhalla. Tämä pisti taas miettimään kuinka asiat oli tehty meille helpoiksi. Onneksi kuitenkin ainoa raato oli mufloni. Ystäväni laukaukset olivat osuneet niskaan, takapaistiin ja viimeinen keuhkoille. Niskassa oleva ulostuloreikä oli puolen nyrkin kokoinen, joten ihmettelimme suuresti miten eläin oli vielä sen ja kaatumisen jälkeen liikkeelle päässyt. Kaatajasta ja saalista otetun valokuvasession päätteeksi pääsimme seuraamaan nylkemisen ja paloittelun, jonka viimeisessä vaiheessa pässin pää irroitettiin muusta ruhosta ensin tekemällä muutamia viiltoja puukolla nikamien väliin ja sitten voimakkaasti sarvista kiinnipitäen kääntämällä päätä vastapäivään. Niskanikamat rusahtivat äänekkäästi, mutta kuvaavinta oli toimenpiteen tehneen miehen vieressä olleen oppaan lakoninen lausahdus, ”serbi”. Vaikutti siltä, että sodan muistot olivat hyvin lähellä pinnassa eikä naapurirakkaus ainakaan vielä kukoistanut.

kkuva_11.jpg

kkuva_12.jpg

kkuva_13.jpg

 

Varsinainen lounas oli sitten erään vanhemman oppaan vaimon taidonnäyte. Saimme alkupaloiksi 5 eri salaattia, muflonikeittoa, kirkasta vihanneskeittoa sekä grillistä lammasta, kanaa ja possua. Juomaksi oli paikallista viiniä, olutta ja vettä. Mufloni ei maistunut ollenkaan lampaalta, vaikka kyseessä onkin ns. villilammas. Riistan makua siinä kuitenkin, oli, mutta mihinkään kotimaiseen riistaan sitä oli vaikea rinnastaa. Keitosta saimmekin aikaan keskustelua, koska paikallisessa kielessä keittoa tarkoittava sana on juha, joka on myös toisen matkakaverini nimi. Siitä sitten väännettiin jos jonkinlaista vitsiä.  Joka tapauksessa lounas oli maittava, sitä oli riittävästi ja saimme nauttia kauniista kesäpäivästä paikallisessa metsästäjäseurassa, jossa jutut lensivät samoin kuin kotimaassakin. Kielitaidon puute korvattiin osin eleillä ja sekoittamalla englantia, italiaa, saksaa ja kummallista kyllä, ruotsia, sillä muutamalla oppaalla oli sukulaisia ruotsissa. Kiirettä ei ollut, sillä muflonit olivat myös lepäämässä hankalissa paikoissa ja tulisivat lähtemään liikkeelle vasta kun keli alkaisi viilenemään. Muflonin jo kaatanut ystäväni lähti kohti Gospicia ja metsäkaurismaita jättäen meidät saaliittomat vielä onneamme ja pässejämme etsimään.   

 

Lähdimme iltapäivän ollessa pitkällä ensin kohdistamaan aseet uudelleen ja erästä kukkulan rinnettä vasten varmistuikin, että tähtäimeni ei ollut kohdallaan. Se oli oikeastaan todella pielessä, sillä 100 metrin matkalla ensimmäinen laukaus ei edes osunut 40cm x40 cm tauluun. Ase saatiin kohdilleen ja jätettiin 100m matkalla n. 15cm ylös, jonka piti vastata kohdistuspistettä n. 250m matkalle. Keiton ase oli kohdillaan, joten hän ei saanut vastaavaa selitystä ohilaukauksilleen. Hyvä selitys kuitenkin tuli siitä, että jyrkkään kulmaan alaspäin tähdätäessä tuli kuulemma tähdätä normaalia alemmas, sillä ballistinen rata poikkesi vaakaan ammutusta melkoisesti. Lisäksi paikalliset spekuloivat mahdollisuudella, että pakkasessa kohdistettu ase ei aivan samoin toimisi 25 asteen lämmössä. Tätä eivät pohjoisen pojat olleet osanneet ottaa huomioon, sillä missä näillä leveysasteilla pääset ampumaan yli 200m matkalle 40 asteen kulmassa ja ylikin? 

 

Uudella itseluottamuksella varustettuna, aseen ollessa kunnossa läksimme taas kohti mufloneja. Tällä kertaa ajoimme päätieltä pois pienen kylän läpi, kohti rannikkoa. Pysäytimme auton tien poskeen ja lähdimme taas kipuamaan, tällä kertaa loivempaa rinnettä, kohti reilun 100 metrin päässä näkyvää massiivista käsin kasattua kiviseinää. Seinän vierelle päästyämme opas siirtyi varovasti kohti seinästä romahtamutta osuutta ja heti siihen päästyään otti reppunsa selästään ja asetti sen romahtaneen osan päälle ja viittoili minut tulemaan vierelleen. Varovasti hiippailin viimeiset metrit samalla ottaen kiväärin pois selästäni. Asetuin tähtäämään oppaan ja aidan viereen  ja allani levittäytyi taas yli 100m putous ja sen jälkeen loivemmin laskeva rinne meren rantaan saakka.

kkuva_14.jpg

Loivemmalla osuudella oli todellinen pässiparaati meneillään. Toistakymmentä muflonipässiä rauhassa pyöri ja söi kitukasvuista ruohoa rinteessä. Pässejä oli monenkokoisia, joista muutama näytti olevan todella suuria kooltaan ja sarviltaan, reilusti kultamitaliluokkaa. Opas kiikaroi laumaa ja kuiskasi sopivan kohteen. Hiukan pusikon takana oli seisaallaan 4 komeasarvista pässiä, jotka hitaasti askelsivat kohti esteetöntä ampumapaikkaa. Opas kuiskasi, että ota vasemmanpuolimmainen. Tällä kertaa luotin remingtoniiin ja itseeni, koska juuri olimme ampumaradalla taas päässeet yhteisymmärrykseen. Laitoin 4-16 x 56 suurentavan kiikaritähtäimen 10 kertaiselle suurennokselle, jolloin mufloni näkyi kokonaisuudessaan tähtäimessä samoin kuin hiukan ympäröivää maastoakin. Nyt en edes muistanut kaivaa etäisyysmittariani esille ja silmämääräisesti arvioin matkaksi n. 200m.  Pässeillä ei ollut aavistustakaan yli 100m ylempänä vaanivasta vaarasta vaan jatkoivat rauhassa iltapäivän ruokailuhetkeään poikaporukassa. Rauhallisesti tähtäsin ja kuulin vielä Tomon muistutuksen, että tähtää alas. Mufloni oli vasen kylki minuun päin ja ristikko keikkui etujalan ja vartalon rajalla. Painoin liipasinta ja laukauksen ääni kajahti ilmoille. Tällä kertaa ampuma-asento oli hyvä ja näinkin kiikarin läpi, kuinka ampumani mufloni otti muutaman askeleen eteenpäin ja katosi näkyvistä suuremman kivimuodostelman taakse. Tomo sanoi, että lataa uudelleen ja sen teinkin välittömästi ja asetuin uudelleen tähtäämään kivimuodostelmaa, jonka taake ampumani mufloni oli mennyt. Muu pässiporukka ensin sinkoili sattumanvaraisesti, mutta pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen pakenemisen suunnasta ja lähtivät juoksemaan ampumalinjastani oikealle. Samanaikaisesti ampumani pässi tuli esiin kivimuodostelma takaa, mutta sillä ei ollut aikomustakaan lähteä porukan mukaan.  Samantien Tomo puhui komentaen ampumaan uudelleen, jonka nopeasti teinkin. Tällä kerralla kuitenkin sydän jo pamppaili ja ristikko pomppi reilusti enemmän kuin ensimmäisella kerralla.  Laukauksen jälkeen pässi otti muutaman askeleen , kaatui rinteeseen ja jäi paikoilleen. Mufloni oli kaadettu. Opas riemuitsi ja löimme ylävitoset ja Tomo onnitteli iloisena kaadosta. Kaivoin etäisyysmittarin esille, joka näytti matkaksi kaadettuun mufloniin 189m. Ampumamatka jäi siis lyhyemmäksi kuin keskimäärin, mutta tokkopa pidempi matka olisi minulle onnistunutkaan. Joka tapauksessa itselläni oli adrenaliinia veressä ja päässä jyskytti sekä pulssi että tietoisuus alhaalla odottavasta kaadetusta muflonista. Tätä oltiin lähdetty Kroatiaan tekemään ja nyt se oli saavutettu.

 

Kaadon vieressä näkyi alaspäin rantaa kohti mutkitteleva tie, jonne sovimme menevämme ja johon saalis oli tarkoitus rinteestä hakea. Kävelimme takaisin tielle ja lähdimme oppaan kanssa talsimaan tietä alaspäin samalla kun Tomo lähti hakemaan autoa saaliin ja saalistajien kuljetusta varten. Päästyämme paikalle, josta oli kaadolle lyhin matka alkoi saaliin koko valjeta minullekin. Kiikareilla katsoimme yhdessä kaatoa ja paikalliset vaihtoivat kieleksi kroatian ja äänen sävy alkoi muuttua ja nousta. Tajusin nopeasti, että saalis ei tainnut olla sellainen, joka kuului kaatomaksujemme piiriin.

 

Olimme muutoinkin olleet  alusta saakka hiukan hämmentyneitä paikallisesta tavasta hinnoitella eläimet trofeiden luokkien mukaan. Meidän maksuun kuului muflonitrofee kultamitaliin saakka, mutta ei kultamitaliluokan trofee. Suomalaisina emme ole tottuneet metsästämään trofeita ja olimme sen jo isännillekin sanoneet. Heille asiakkaat tulevat pääasiassa amerikasta, jossa trofeet ja mitat ja mitalit ovat kaikki kaikessa. Suurin osa jo etukäteen varaa ,että pakko saada kultamitaliluokan trofee, joten hinnoittelu on sen mukaista. Olimme toki etukäteen jo tästä tienneet ja saaneet ohjeistuksen, että opas antaa luvan ampua, jottei tapahtu lompakolle vaarallisia vahinkoja. Nyt kuitenkin selkeästi oli jonkinlainen vahinko sattunut.

kkuva_16.jpg

kkuva_17.jpg

Mufloni makasi tiestä n. 50 metrin päässä, suhteellisen jyrkässä rinteessä. Itseäni arvellutti kaadolle lähteminen aiemmin päivällä sattuneen oppaan kaatumisen ja väsyneiden jäsenteni vuoksi. Tomo sanoikin, että he menevät ja voisinko kuvata saalin noudon hänen videokamerallaan, johon suostuin mielelläni. Pojat rymistelivät rinteen alas kaadolle, jossa keskustelu kroatiaksi saaliin koosta jatkui ja sana ”kulta” toistui usein. Ajattelin mielessäni, että ammuin mitä opas käski, joten ainakaan minun lompakolle tämä ei vahinkoa tekisi. Muflonin suolestus kävi nopeasti ja pojat aloittivat raskaan ja hankalan raahaamisen ylöspäin rinnettä. Kohta kuitenkin mufloni oli jo auton vierellä ja tarkastimme osumat. Ensimmäinen laukaus oli osunut n. 10cm säkäpatin alapuolelle ja tullut ulos etujalasta. Lähes nappilaukaus hankalasta kulmasta. Toinen laukaus olikin jo sitten mennyt ohi, mitä en suuresti ihmetellyt. Auringon alkaessa pikkuhiljaa laskemaan mailleen valokuvaussessio saattoi alkaa. Kuitenkin ennen valokuvausta kaivoin repusta sinne varaamani pikkupullon viskiä, jonka korkkasin ja opetin isännillemme suomalaista metsästyskulttuuria. Ensimmäinen loraus Isännälle maahan, jotta Tapio, tai hänen sukulaisjumaluutensa Kroatiassa, pysyy tyytyväisenä ja sen jälkeen pullo kiersi tuttuun tapaan. Tapa ei ollut tuttu paikallisille, mutta kovasti he siitä pitivät. Kukapa ei pitäisi. Kysyessäni matkanjärjestäjältä sarvien koosta ja hinnasta hän vain totesi, että menevät todennäköisesti kultamitaliluokkaan, mutta minun ei tarvitsisi siitä huolehtia.

 

Valokuvien jälkeen lähdimme takaisin pikkukylään, jossa aamiainen ja lounas oltiin nautittu ja pääsimme nylkemään saaliini. Tarkemmassa tarkastelussa paljastui, että luoti oli lävistänyt toisen keuhkon yläreunan ja sydämen, mikä selitti miksi mufloni oli niin vähän liikkunut ampumisen jälkeen. Paikalliset jättivät kuulemma aina suolestaessa sydämen ja keuhkot ruhoon, koska niistä tehtiin koirille ruokaa. Sarvet mitattiin pituuden osalta ja toiselta puolelta ne olivat 82,5cm ja toiselta 81,5 cm. Tarkka mittaus kuulemma tehtäisiin myöhemmin.

kkuva_18.jpg

Loppuilta menikin viskipulloa tyhjennellessä ja tarinoita vaihdettaessa samalla kun odotimme Keiton saapumista omalta jahtiretkeltään. Tarinoidessa tuli selväksi, että Sako oli varsin arvostettu merkki paikallisten keskuudessa. Yksi oppaista esitteli ylpeydellä omistamaansa 22-250 kaliiberin sakolaista, jolla kuulemma ampui kaikki eläimet aina 300m saakka. Lähes  jokaisella oli Kahlesin kiikaritähtäimet. Myös Simo Häyhä oli tunnettu hahmo paikallisten keskuudessa, joten aivan sivistymättömiksi heitäkään ei voi sanoa.

 

Keitto lopulta saapui illan hämärtyessä, mutta onni ei ollut ollut myötä ja olivat nähneet vain naaras/kiliporukoita. Hänellä oli siis tiedossa vielä ainakin seuraavana päivänä muflonimetsästystä. Tiesin meneväni aamusta kaurisjahtiin, enkä yhtään Keittoa kadehtinut. Maasto oli raskasta, eikä sillä hetkellä yhtään olisi kiinnostanut enää kiville lähteä tasapainoilemaan. Näin päättyi muflonijahtini, mutta edessä oli vielä kaikenlaista vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niistä sitten lisää seuraavassa tarinassa, jos joku nyt edes tähän saakka jaksoi lukea..:)..

Avainsanat: Kroatia, mufloni, metsästys, LR hunting,


Kommentit

15.7.2013 18:56  Antti

Tuomo, Graviter factum, poenitenda opera. Diana tecum!
Elin mukana joka rivilläsi. Odotan seuraavaa kirjoitusta.
Saanemme syksyllä seikkaperäisemmänkin selostuksen?

16.7.2013 15:36  Jukka

Kiitos Tuomo.
Siinä oli paljon sellaista jota itsekkin opin vasta paikan päällä niillä muutamilla matkoilla joilla olen ollut mm. Unkarissa. Ehkäpä joku muukin saa niistä jotain oppia.
Terveisin Jukka

2.1.2016 22:11  Tuomas

Hei! Hieno kertomus! Tässä mietin itsekin matkaa, esim. Kroantiaan tai Unkariin. Voitko kertoa hieman hinnoista? Mitä kuului pakettiin? Trofee maksut? Entä majoitus?

Jos vertaa Unkariin, kumpi on halvempi?


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini