Tähän jutunpätkään on koottu muutamia mieleen jääneitä juttuja kauden tapahtumista. Porukkaan kuuluu vaihteleva määrä metsästäjiä aina jokaisen oman halun mukaan. Kantavina voimina kuitenkin pääsääntöisesti koirienomistajat, jotka yrittävät saada koiria työllistettyä ja pidettyä pienpetokantaa kurissa seuramme alueella ja joskus vähän rajojen ulkopuoleltakin.

Kausi alkaa jo elokuussa, kun koiria saa vapaasti juoksuttaa ja silloin niillä etsitään pääsääntöisesti supikoiria ja kettuja haaskojen ympäristöstä aikaisin aamulla ja iltapimeällä. Näitten retkien tuloksena oli supikorien seisontahaukkuja ja muutamat ketun ajot sulalla maalla.

Ensimmäinen ketun kaato tapahtui 11.10. Hännättömänjoen notkossa. Ajo lähti liikkeelle näköketulta, jonka jälkeen ajo ylitti tien neljä kertaa, mutta viides koitui kohtaloksi. Näissä niin sanotuissa aamulenkeissä ei yleensä ole muita passimiehiä, mutta tällä kertaa sattui Timo olemaan koiran omistajan mukana.

Toinen kettu kaatui myös Väätäiskylän suunnalla 24.10. Ajo lähti aamulla Humalamäestä ja kierti säännöllistä lenkkiä Hallaperä - Ruuhilehto – Humalamäki välillä. Kerran päästiin näkemään noin kymmenen aikaan Hallaperällä, mutta sitten viimein vähän yli puolenpäivän , kun tuli kolmatta kertaa Ruuhilehdon lenkkitien päähän, niin erehtyi. Mukana oli Timo, Taavetti ja Henkka.

22.11. ensimmäiset lumen hiput tuli maahan ja sekös miehiin ja koiriin lisäsi virtaa. Kolmas menikin sitten Lepistön koirien lyhyestä ja sitäkin vauhdikkaammasta ajosta reikään, josta luolakoiran avulla raittiiseen.

Joulukuussa hirvijahti hieman verotti aikaa pienpetopyynniltä, mutta koirien kuntoharjoittelu kuitenkin jatkui.

12. joulukuuta oli murheen päivä. Oltiin Juhan kanssa aamusta liikkeellä korien kanssa. Juha Myllymäellä ja minä Väätäiskylillä. Laiteltiin välillä viestiä miten on hajuja ja hakua, kun Juhan koira otti ajon. Muistan vielä kun laitoin viimeiseksi Juhalle, että täytyy lähteä pikitien varteen, kun omat koirat oli sinnepäin menossa, ettei vaan jää auton alle, kun liikenne oli aika runsasta heti aamusta. Eipä sitten mennyt aikaakaan, kun omat koirat kääntyi takaisin erämaa-alueille ja katsoin tutkasta, kun Juhan koira oli jäänyt paikalleen Rämäläntien varteen. Ajattelin, että olisiko saanut heti ketun nurin, kun ajo pysähtyi. Ei ollut. Juhan koira Viiru oli jäänyt auton alle kesken kovimman ajon. Onneksi ei kuitenkaan heti kuollut, vaan jalka oli mennyt säpäleiksi ja seuraavalla viikolla koira operoitiin Tampereella kuntoon. Mutta kausi oli Viirun osalta siinä ja koiran omistajan rahapussi reilua paria tonnia kevyempi. 

Tammikuun alussa yritettiin muutaman kerran ajattaa ilvestä, vaihtelevalla menestyksellä. Välillä ei löytynyt ja välillä vain hukkui, kun lunta ei ollut edes nimeksi.

23. tammikuuta kuitenkin löytyi hyvät jäljet ja lunta oli jo mukavasti maassa. Saatiin kierrettyä Ilves hyvään ja pieneen mottiin ja sitten vain lupaa kysymään, jolloin selvisi, että kyseessä oli Ähtärin viimeinen lupa ja halukkaita olisi ollut muitakin. Saimme kuin saimmekin luvan kahdeksi ja puoleksi tunniksi, siis toimeen.

Passit jaettiin vauhdilla ja yhdellä koiralla aloitettiin. Ajo lähti viidessä minuutissa ja heti suuntasi pikitielle, josta lipsahti passin ja talon välistä yli - nopea siirtyminen seuraavaan passiin. Siirtyessä eräs passimies huomasi, että ilves oli tullut uudelleen pikitien yli ja siitä lisäsimme yhden koiran heti perään. Sitten ajo loittoni jo turvallisimmille alueille ja molemmat koirat saavuttivat ilveksen. Oman arvioni mukaan siinä tuli koirien ja ilveksien kohtaaminen, kun toinen koirista on hieman arempi ja kohtaamistilanteissa ennenkin on kääntynyt takaisin. Onneksi ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoivat yhdessä kohti passilinjaa. Markku ilmoitti puhelimeen, että oli nähnyt ilveksen ja että suunta oli passeja kohti. Niin vain kävi, että ilves heitti lenkin ja tuli Markulle, joka ei epäröinyt, vaan tyhjensi haulikon ilvestä kohti. Ilves pyörähti taksin alueeseen ja Markku kävi päästämässä vielä Juhan Lanu koiran jäljelle. Siinä olikin sitten ääntä ilmassa, kun kolme koiraa haukkui seisontahaukkua. Ilves oli sen verran vielä voimissaan, että ehti ennen loppuaan purra ja raapia Lanun sairaslomalle ja Tuisku sai halauksen yhteydessä kaulalle ja korviin kynnenjäljet. Ilves oli uros ja painoa 15,5 kg.

Tammikuussa kovat pakkaset haittasivat ajokoira metsästystä, mutta 24. päivä lauhtui päivällä sen verran alle 20:n asteen, että päästiin taas jahdin makuun. Tupasuon laitamilta löytyi jäljet ja ajo alkoi. Tämä olikin tiekettu, joka vaihtoi maisemaa välittömästi Myllymäelle päin, jossa suoraan kallionkoloon ja taas tarvittiin Lepistön luolakoiraa Siroa, joka suorastaan työnsi kauden pienimmän ja ainoan poikaketun ulos. (Poikakettu = kesällä syntynyt nuori kettu).

Sitten ollaankin jo helmikuussa ja 7. päivä kun Lanun ajosta ammuttiin kettu Muhosperälle. Tilanne on siitä erikoinen, että tätäkin yksilöä juoksutettiin jo aikaisempina päivinä ja ajoreitti kävi tutuksi. Taavetti ennakoi tilanteen ja oli jo hyvissä ajoin kulkureitillä, vaikka muut vasta siirrtyivät passeihin Nuottilammentien varteen. Taavetti huomasi ketun tulevan tietä kohti, mutta Erkki tulikin autolla ja kettu kuuliaisena odotti että Erkki kerkiää mennä ja hyppäsi sitten heti auton jälkeen tielle. Taavetti joutui hetken odottamaan ettei auton takaluukkuun tule haulinreikiä ja saikin kaadettua ketun tarkalla laukauksella vastapenkalle ja autokin säästyi.

Kuudes kettu saatiin perjantaina 12. helmikuuta, jolloin Lanu otti ajon Pitkälänperältä ja kelin ollessa ajatettavalle vaikea, päätyi kettu koloon Saarijärventien varteen. Siinä oli taas Lepistön Sirolla töitä ja peräänantamattomat miehet saivat rassattua ketun sieltä pois.

Lauantaina 13. päivä ajatettiin koko päivä samaa kettua, joka käyttäytyi ajossa perin haastavasti. Kettu kulki samaa jälkeä kilometri tolkulla ja sekös teki koirille lisähaastetta samoin kuin passimiehillekin ja kettu jäi juoksemaan.

Sunnuntaina 14. päivä sitten jatkettiin saman elukan pyyntiä jo viisaampina. Olimme heti neljän miehen voimin suksilla maastossa. Kettu teki tavoilleen uskollisena samaa kuvioita puronvarsia myöten, mutta se koituikin sen kohtaloksi Tervapuron varressa, kun olin sitä jo valmiina vastaanottamaan. Se oli kettu nro. 7.

Perjantaina 19. päivä vapaalla olevat miehet ottivat hyvän startin ennen viimeistä jahtiviikkoa, joka oli monella vapaana. Riitasuolta löytyi jäljet ja Lanu oli hyvässä vedossa muutaman huilipäivän jäljiltä. Ajoa ei kerinnyt kestämään kuin vajaan tunnin, kun Erkki pääsi kaatamaan ketun Riitasuolle.

Yhdeksäs kettu kaatui 20. päivä pitkän kokopäivän jatkuneen ajon jälkeen Vehkatallin tielle jo hämärän tultua. Koiria vaihdettiin useaan otteeseen ja välillä oltiin Myllymäellä ja välillä Hirvikylällä. Mukana myös Myllymäen Erämiehien jahtiporukkaa ja niiden koira, joka ajoikin kettua, mutta se olikin eri jota me pyydettiin eli ajossa oli kaksi eri kettua. Onnistuneen kaadon teki Jaana, jolle kettu oli hänen ensimmäisensä. Onnittelumme!

Kymmenes kettu oli myös ovela ajatettava. Ajo lähti Itäkorvesta, mutta meni heti Rämälän puolelle, jossa kierteli ja tuli monesti tien reunalle, mutta ei tullut tielle. Kävi vain penkalla tarkistamassa passien sijaintia. Viimein kuitenkin Pertti sattui olemaan oikealla kohdalla, josta kettu yritti tulla tielle ja pääsikin ampumaan kettua, mutta matka oli hieman pitkä. Olin seuraavana passimiehenä ja juoksin ketun kanssa kilpaa tiensuuntaisesti ja pääsin itsekin tulittamaan, mutta kettu vain jatkoi. Osumia tuli kuitenkin sen verran, että Lanu ajoi ketun kiinni, joka viimeiseksi juoksi vielä Nuottilammen yli Muhosperän puolelle. Meidän oli Kierrettävä Myllymäen kautta seisontahaukkupaikalle, jossa oli helppo työ päästää kettu kärsimyksistään.

26. päivä helmikuuta perjantai oli huippukeli. Aamusta oli satanut 10 cm uutta lunta, mutta jäljet oli jo tosi tiukassa eli ketut oli selvästi vähentyneet! Onneksi kuitenkin kymmenien kilometrien ajo tuotti tuloksen ja löysimme jäljet Anturaniementieltä ja ei kun koira jäljille. Lanu jäljitti hienosti, mutta sitten se pysähtyi paikalleen ja kuten aavistaa saatoimme, kettu oli pujahtanut koloon. Taas oli Lepistön luolakoiralle töitä. Kohtuullisen pienen maansiirtotyön päätteeksi saimme yhdennentoista ketun.

27. päivä helmikuuta - lauantai ja Myllymäeltä päin ei enää löytynyt ketun jälkiä, joten siirryimme Rämälän ja Koiramäen suuntaan. Jäljet löytyvät Renkaisen rannasta ja menivät suoraan ladon alle, jossa metsästys oli kiellettyä. Ketun hermot kuitenkin pettivät kun tuumailimme Pertin kanssa tilannetta, ja ei kun kiireesti koiraa perään. Ajo kierti koko järven ja Koiramäen kulmilla ajo taas pysähtyi ja  kettu pujahti maanalle. Päivä oli vasta puolessa, joten päätimme jatkaa vielä jahtia, koska uudet jäljet olivat ilmaantuneet Rämäläntielle. Ajo jatkui iltaan asti ilman toivottua tulosta, joten päätimme ottaa koiran pois ja lähteä luolahommiin jo aiemmin päivällä menneen ketun perään. Siellä ilta vierähtikin jo yli seitsemän ennekuin kettu saatiin ulos luolasta, joten kaikki oli aika valmiita saunanlämmitys puuhiin. Kettu nro 12.

28. päivä helmikuuta sunnuntaina jatkettiin jo ennen auringonnousua. Paikkana Rämälä, koska oman alueen ketut oli jo pyydetty. Ajo lähti kylätalon kulmilta ja kierteli lähelle Varikon suoja-aluetta. Siinä passipaikkaa vaihtaessa koko kettuporukka puhallutettiin virkavallan toimesta Rämäläntiellä, mutta mehän olemme raitista ja lainkuuliasta porukkaa. Sen verran aikaa siinä tuhlaantui, että ei keritty passiin seuraavan tienvarteen vaan  ajo jo luiskahti Lepikkoperälle, jossa pääsin lisäämään uutta koiraa jäljelle. Eipä siitä pitkästi mennytkään, kun kettu tunsi olonsa maanpäällä uhatuksi ja päätti mennä pellonreunan kivikkoon suojaan. Taas kerran oli töitä Lepistön Siro koiralla, joka joutuikin aika koville, kun kivikko oli iso ja suuret kivet hidastivat meidän kaivutouhuja. Onneksi saatiin kuitenkin parimetriä syvä onkalo, johon Markku hoikkana sukelsi koiran avuksi ja näin saatiin kauden kolmastoista ja viimeinen kettu.

Pyyntihommat jatkuvat vielä keväällä luolapyynnillä ja perinteisellä supinhiihdoilla, mutta ajokoirille alkoi kesäloma.

Kiitokset kaikille jahtiin osallistuneille ja mukana olleille. Ensi syksynä ja talvena jatketaan ja mukaan sopii aina!